E.L. James: Fifty Shades of Grey, Sidottu

Palaillaan, beibe.

Fifty Shades of Grey on eroottinen kirja, jossa nuori tyttö ihastuu miljonääriin tehdessään hänestä juttua opiskelijalehteen.

Pidin kirjasta aluksi. Jostain syystä minulla oli siitä käsitys ihan laadukkaana kirjana. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin että tämähän on silkkaa viihdekirjallisuutta, ja lakkasin vaivaamasta päätäni etsimällä sivumerkityksiä asioille. Siinä mielessä Fifty Shades on hyvin rentouttava kirja, mikäli aihepiiri kolahtaa lukijan kanssa; kirja ei nimittäin vaadi lukijaltaan kovinkaan paljon.

Christian Grey on kiinnostava hahmo traumoineen. Yhtä paljon kuin on ärsyttävä käskytellessän. Toisaalta hän on todella hellä, ja rehellinen läpi kirjan. Olisin toivonut että häntä olisi syvennetty enemmän. Ehkä niitä suurempia paljastuksia on sepitetty lisää jatko-osiin?

Anastasiasta minulla on paljon sanottavaa. Anan mielestä Grey oli sulkeutunut, mutta omasta mielestäni Ana ei antanut paljon omissa ihmissuhteissaan. Ja mikä minua ärsytti henkilökohtaisesti aivan suunnattomasti: Anan loputon punastelu. Itsekin olen kova punastelemaan, ja onhan se ymmärrettävää että ihastuksen seurassa sellaista sattuu, mutta onko se aivan pakko mainita? Niin usein? Anan hahmon kanssa olisin myös toivonut sitä kuuluisaa syventämistä, hänen kirjaharrastuksesta esimerkiksi olisi saanut enemmänkin irti. Tuntui että kirjassa oli paljon juonen kannalta turhaa lätinää.

Anan palvova suhtautuminen on sekin hyvin ymmärrettävää, mutta hieman raivostuttavaa. Itse kuitenkin ajattelen että ihmiset ovat kaikki samalla viivalla, riippumatta siitä kuka on komea ja kuka rikas. Toisaalta, kysehän on nuoren tytön ihastuksen kuvaamisesta, joten ymmärretään taas.

Muuta ragettavaa?

• Toisto. Asiat olisi voineet kulkea vähän joutuisamminkin, ja kirja oli vähän liiotellun pitkä.
• Huomasin monta kertaa lukevani suomennosta, ja monet suomentajan sanavalinnat tökki. Eikä yhtään vähiten Anan "sisäinen jumalatar". Miksi turha kaunistelu tai sensurointi kun teemana on kuitenkin BDSM?

Olin vähän harmistunut. Kirjassa oli mielestäni aineksia, jos se olisi kirjoitettu enemmän tyylillä.  Olisihan se silti voinut olla viihdyttävä. Tokihan se monen mielestä onkin hyvä kirja, ja eihän se minulta ole pois. Ehkä sitä on myyty sanalla sadomasokismi, (ja siksi kai minäkin siihen tartuin), mutta onhan se kirja paljon muustakin, kuten vaikka erilaisten maailmojen kohtaamisesta, ja kuinka sovittaa ne toimivaksi kokonaisuudeksi.
Luultavasti Fifty Shades kuitenkin tietää oman lukijakuntansa, ja hyvä niin. Kaikkia ei voi eikä pidä miellyttää.

Itse mietin paljon sitä, että jos Fifty Shades olisi kirjoitettu Greyn näkökulmasta, olisiko se ollut omasta mielestäni silloin kiinnostavampi. Joka tapauksessa Grey on kirjan kantava voima, jonka pään sisälle itse ainakin halusin paljon enemmän kuin Anan.

Ja sitten ne suuret kysymykset jotka kirja herätti: Kenellä oikeasti on valta? Ja mitä on kipu?

PS. Loppu oli omasta mielestäni yllättävä. Se vähän korjasi aiempia vahinkoja.

Marianne Fredriksson: Simon

Eikö olekin kummallista, että kaikki tieto, joka tulee ulkopuolelta, koettaa saada sinut uskomaan, että olet pelkkä kärpäsenkakka maailmakaikkeudessa? Mutta tieto, joka tulee sinun sisältäsi, puhuu voimakkaasti ja itsepintaisesti sen puolesta, että sinä olet kaikki ja että sinulla on kaikki. 

Sumu oli meren surua, yhtä loputonta kuin merikin

Takakantta lainatakseni: 

Simon Larsson, puoliksi juutalainen adoptiolapsi, kasvaa göteborgilaisessa työläisperheessä. Simonin erilaisuus muokkaa hänestä vahvan, ja kasvukumppanikseen hän löytää luokkatoverinsa Isakin. Yhdessä pojat matkaavat aikuisuuteen, löytävät miehisyytensä ja kokevat omat kiirastulensa. Taustalla kaikuu sotasaappaiden jyske, ja poikien menneisyys tuntuu olevan jatkuvasti läsnä.

Marienne Fredriksson on kirjailija josta olen kuullut paljon hyvää. Aihealueet tässä kirjassa ovat painavia, mikä itsellä vaikeutti kirjaan tarttumista -- en halunnut lukea taas yhtä kirjaa siitä, kuinka kurjaa ja köyhää oli ollut niinä aikoina. Siihen ei kuitenkaan sorruta, joten se pelko osottautui turhaksi. Kirjassa ei mässäillä toisella maailmansodalla tai juutalaisvainoilla, vaan ne pysyttelevät taustalla ja tuovat pelon tunnelmaa upealla tavalla romaaniin.

Simon on valloittava kirja. Täytyi aivan koota lista siitä, millä kaikella se minut sai puolelleen:

• helppolukuisuudellaan
• herkkyydellään
• älykkyydellään
• lämminhenkisyydellään
• filosofisella tarkkanäköisyydellään

"Simon on suurten ikäluokkien romaani jossa arkipäivän nyansseista kasvaa monivivahteinen kertomus elämän suurista totuuksista." väittää takakansi. Vanhemmasta ajasta kertovat kirjat kiehtovat eri tavalla ja niiden tunnelmissa on helpompi irrota, koska ne vievät kauas. 

Ehkä näin, mutta olen eri mieltä. Simon on kaikkien ikäluokkien romaani. Maailma ei ole muuttunut ja mikä silloin oli erilaista, on meidänkin nyt hyvä tietää.

Koska rakkaus on vain pelon puuttumista

Karin, Simonin adoptioäiti, on ihailtava hahmo, melkein jumalallisen täydellinen ja vahva mutta herkkä leijonaemon otteella katrastaan kaitseva äiti.
Äidin rooleihin en pysty useinkaan samaistumaan, kuinka usein äitejä läpäisee se tunne, että haluisi lapsensa olevan erilainen? Kirja myös kysyy, että kenellä on oikeus olla äiti? Oletko vähemmän äiti jos adoptoit lapsen, mutta rakastat ehdoitta ja aivan kuin omaa lasta?

Kirja on tarinoita kasvukivuista, isä- ja äitisuhteista, niiden haavoittavasta tai korjaavasta vaikutuksesta, sisaruskateudesta... Se on tarina johon on helppo samaistua ja upota. Se on pullollaan mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, jotka ottavat välillä pääroolin itselleen. Se sopii mainiosti. Puokkoileminen ajasta toiseen on joskus virhe, mutta tässä kirjassa sen vahvuuksia. Henkilöitä syvennetään, ja niiden takaa löytyy niin kiinnostavia tarinoita että kirjaa olisi hankala kuvitella ilman niiden voimaa. Se jäisi helposti aukkoja täyteen.


Simon on kirja jossa puut puhuvat ja monista jutuista lukiessaan joutuu välillä miettimään että tapahtuuko tämä nyt oikeasti vai mielikuvituksessa. Varsinkin itse Simonin kohdalla.


Pidin siitä miten asiat kerrotaan kiertelemättä ja niistä puhutaan niiden oikeilla nimillä. Häveliäisyys olisi ollut virhe.

Saara Henriksson: Moby Doll

Nuori musiikinopiskelija Jenny jäljittää lapsuudessaan kuulemaansa sävelmää Norjan Jäämerelle, valaiden pariin. Häntä seuraa matkalle Jokke, virkamies ja järjestöjyrä, jonka kanssa Jennyllä on ollut lyhyt suhde vuosia aikaisemmin. Etsinnöissä heitä auttaa Hope, Narvikiin muuttanut biologi, joka tutkii valaiden kieltä.

Maailma on ääni, valaan laulusta syntynyt, kaikki laulut ovat samaa. Meren, tuulen ja petojen ääniä. Jokke oli kysynyt kerran, miksi juuri valaat kiinnostivat häntä. Jenny oli miettinyt pitkään vastausta.
"Koska ne ovat painottomia", hän oli lopulta sanonut.

Jenny tahtoo mielenrauhan. Hän tahtoo pois pölyisestä, harmaasta Helsingistä, eroon ikkunoista joista ei näe kunnolla ulos. Hän tuntee olevansa pisteessä josta on pakko päästä eteenpäin. Yliopistosta valmistuminen kolkuttaa jo ovelle, mutta valmiilta ei tunnu sitten ensinkään. Eikä eteen päin pääse kun menneet vielä humisevat korvissa. Eihän lapsuudessa kadonneen laulun etsintä Norjan merillä kuulosta lainkaan huonolta idealta?

Jenny on hukassa, mutta hänellä on monta avainta. Musiikki on Jennyn oma meri, jossa uida. Ja syvemmälle pitää päästä. Sinne mennään aseena pelkkä määrätietoisuus, muiden mielipiteistä välittämättä. Itsessäni syntyi pieni ihailu ja kateuskin: "Jennyllä on jotakin omaa, sininen ikkuna mereen. Hänen on kuljettava siitä, muuten kaikki on hukassa, hän jää ikuisesti pyörimään samaa kehää." Jenny uskaltaa tehdä sen mitä haluaa, ja kuuntelee vain itseään; ja valaita.

Kirjalla on aivan oma maailmansa, ja sen synnyttämät mielenmaisemat ovat sen vahvuus. Meri on salaisuuksien elementti, sen pohjia ei ole tutkittu. Musiikki taas on minulle taikasana, luen luultavasti aivan mitä tahansa jos sen saa yhdistettyä musiikkiin. Siinä Henriksson onnistuu. Olen uimataidoton meriä pelkäävä (mutta niitä pelonsekaisesti kunnioittava) maakrapu, ja haluaisin omistaa syvemmän suhteen luontoon. Juuri sen perässä Moby Dollkin on, ja se jos mikä on herkkä teema. Valitettavan usein ihmiset ajattelevat vain omasta näkökulmasta; valaat ovat meille tuntemattomia, mutta paljonko se valaille merkitsee, jos emme osaa kääntää niiden kieltä?

"Vieläkin ihmiset pyrkivät hallitsemaan sitä mitä eivät ymmärrä ja oman pakkomielteensä riivaamina tuhoavat itsensä. Ihmiset eivät anna itseään taivaan ja meren haltuun, he eivät milloinkaan luovu yrityksestä nujertaa niiden voimat. Se on ihmisen suurin voitto ja pahin tappio. Ihminen pyrkii aina ulos kuoresta, jonka on itselleen rakentanut. Hänen on murrettava se väkivalloin tai jäätävä sisälle, välimuotoja ei ole. Kuoren räjäyttäminen merkitsee eksymistä laumasta. Sisältä haavoittunut on vaarallinen muille. Joka ui yksin, on vaarassa hukkua, myös ihminen."

Moby Doll on hiljainen kirja. Se pitää etäällä. Ja pakko myöntää: välillä laskeskelin, kuinka monta sivua tässä onkaan vielä jäljellä. Se on kunnianhimoinen. Mietin, miksi en ollut kuullut siitä aiemmin. Mutta missä on sen hulluttelu ja kuohuvat tunteepurkaukset? Menneisyydessä? Jennyn ja Joken suhteesta tulee ilmi kaikki tarpeellinen, ei mitään ylimääräistä. Itse olisin kai henkilökohtaisesti kaivannut sitä ylimääräistä, sillä nyt en juurikaan välittänyt miten Jokelle käy. Jenny vei luonnonlapsen luonteellaan koko kirjan huomion joka tapauksessa. Myös Hope oli arvoituksellinen hahmo, osoitus siitä, että myös merille voi juuttua.
Jokke tuo Jennylle lisää kontrastia varovalla ja intohimottomalla persoonallaan, olemalla kaikkea mitä Jenny ei ole.

"Jenny liukui läpi elämänsä jotenkin irtonaisena, koskemattomana. Jenny ei pelännyt yksinäisyyttä eikä varsinkaan hiljaisuutta."

Kieli kirjassa on kaunistelevaa, ja hyvin viihdyttävää. Arvostan kirjoja, joita ei tuoda minulle valmiiksi pureskeltuina. Niin sitä pitää - mysteerit kuuluu antaa mysteereinä. Saan käyttää omia aivojani. Tätä kirjaa saattaa erehtyä luulemaan kevyeksi luettavaksi, mitä se ei todellakaan ole. Tätä ei nimittäin lueta  puolihuomiossa, kirja vaatii valppautta. Itse pelkäsin, että tässä viittailtaisiin paljonkin Moby Dickiin, (joka on mulla vielä ankarasti kesken), mutta ei, sitä ei suinkaan tarvitse olla luettuna. En silti ihmettelisi jos Moby Doll herättäisi halun tutustua teokseen. Itse ainakin huomasin googlaavani milloin triviaa valaanpyynnistä, Moby Doll -valaan surullisesta tarinasta, ja Paul Watsonista.

Ja pakko sanoa: Syy, miksi itse tartuin tähän kirjaan, oli sen upea ulkoasu. Kumartakaa graafikolle.