perjantai 31. toukokuuta 2013

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Kani nimeltä jumala on blogeissa paljon pyörinyt kirja, johon itsekin sitä kautta tutustuin. Kansi on syötävän oloinen ja houkutteleva ja samalla sitä toivoo että sisältö olisi samaa sarjaa sen kanssa. Ja näinhän siinä käy.

Takakansi ei juurikaan paljasta mitään, ja hyvä niin. Sen lopputeksti "Tarina lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta sillä välillä. Tarina uusista aluista."
oli loppusilaus siihen päätökseen, että tämä on luettava. Tässäkin kohdalla on sanottava, että tätä kirjaa on hankala kategorisoida, koska elementtejä löytyy.

Vuonna 1968 saa syntynsä päähenkilö Elly, ja tämä kirja on pitkälti hänen tarinansa. Jenny Penny ilmestyy hänen harmaaseen elämäänsä muutama vuosi myöhemmin, ja pistää sen tuulemaan. Jennyllä on yliluonnollisilta vaikuttavia taitoja, tai ainakin niin Elly uskoo. Ellyn äidin vanhemmat kuolevat Itävallassa, ja korvaamaton veli, Joe, pitää siskostaan huolta.

Makasimme yhteen käpertyneinä ja teeskentelimme, että elämä oli samanlaista kuin ennenkin. Kun olimme molemmat lapsia ja luottamus oli yhtä ääretöntä kuin aika. Eikä siitä ollut pulaa.

Heidän kultainen huolehtimisensa on kirjan parhaita aineksia.

Teemaa löytyy siis monenmoista. Homoutta, syyllisyyttä, äitisuhdetta, luontosuhdetta. Vikatikki Ellylle on muutto toiselle paikkakunnalle, mutta eihän se maailma siihen pääty, sittenkään. Monensortin lähtemistä kirjassa käsitelläänkin, milloin vankilan, milloin kyseisen muuton kautta. Joskus jopa kuoleman uhalla. Olen tässä mutta en ole sinun, sanotaan jo kirjan alussa, ja tämä lause tulee monta kertaa mielen kirjaa lukiessa. Poissa silmistä, poissa sydämestä, vai? Saavuttamattomuus henkilöiden välillä teki suorastaan kipeää.

Jotain krediittiä vielä kirjan nimelle. Kani nimeltä Jumala todella löytyy, aivan konkreettisesti. Hän on Ellyn rakas ystävä ja tukija ja linkki monissa väleissä.

Kirjasta, joka tekee suuren vaikutuksen, on vaikea kirjoittaa. Niin on tästäkin. Kieli tässä on yllättävän hauskaa, ja erittäin miellyttävää lukea. Aiheiden rankkuus ei ole se, mitä tästä jää käteen.
Suosittelen siis suurella sydämellä.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina


“Jos tähän seinän vierelle jäisi seisomaan”, hän sanoo, “köynnös kasvaisi kiinni käsiin ja jalkoihin. Ajattele. Jos tähän jäisi seisomaan, jäisi kiinni ikuisesti.”

Marisha Rasi-Koskinen työskentelee psykologina ja harrastaa valokuvaamista. Hän on opiskellut myös sosiaalipsykologiaa, filosofiaa, ja naistutkimusta. Jo pelkästään niiden asioiden varjolla halusin tietää enemmän. Odotin paljon, sillä pidin kirjasta heti ensisilmäyksellä.

Katariinan juoni ei ole helppoa selitettävää. Se sisältää monta tarinaa, ei pelkästään Katariinan, vaan siellä on Anna, Jaakob, Margareetta, ja monet muut, jotka kietoutuvat samaan soppaan huomaamattomasti. Nimet vaikuttavat pelkiltä nimiltä kunnes heihin tutustuu, ja siinä tässä onnistutaan. Katariinan henkilöt ovat todellisia ja rehellisesti kuvattuja. Vaikka kikkailua ja silmänkääntötemppuja ynnä symboliikkaa on ujutettu rutkasti matkaan. Ja hyvä niin.

Juuri sitä on hankala laittaa purkkiin, että mistä tämä kirja kertoo. Tietysti se käsittelee perhesuhteiden irrallisuutta, kertoo ihmisten inhimillisestä heikkoudesta, koti-ikävästä, nokkimisjärjestyksestä yläasteilla, eilistaloista ja huomistaloista, juurettomuudesta, kommunikoinnin puutteesta, ja siitä mitä puutteelliseksi jääneistä kiintymyssuhteista nyt yleensä jää lopulta käteen. Siispä se on oivallinen kirja, ja Rasi-Koskisen psykologinen ja ymmärtävä silmä paistaa tekstistä selvästi mutta ei yhtään häiritsevästi.

Kun luin takakannen ensin kirjastossa, tajusin kyllä heti että tämä täytyy saada, mutta vasta luettuani sen uudestaan lopetettuani, ymmärsin, että se kiteyttää koko asian erittäin hyvin:

Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuvat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, etä oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painostavista huonekaluista, joiden taakse kätkeytyy salakäytäviä.

Kun täytyy koko ajan irrottaa, ei lopulta halua enää pitää kiinni.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Ian McEwan: Sovitus



Sovituksessaan Ian McEwan kertoo dramaattisen sukutarinan sijoittaen sen idylliseen kartanoelämään 1930-luvun Englantiin ja vieden koko stoorin toisen maailmansodan läpi. 13-vuotias Briony todistaa suhkulähteellä siskonsa, Cecilian, ja talon puutarhuripojan, Robbien, välisen kohtauksen, ja saa näin päähänsä tehdä virheen joka muuttaa monen ihmisen elämän.

Briony on nokkela sanataituri, joka elää melko suljettua elämää kaikkien muiden perheenjäsenten ollessa rutkasti häntä vanhempia. Isä on Lontoossa töissä, ja harvoin paikalla. Äiti on suurimman osan aikaa migreenin kourissa, siskolla on menossa nuoruuden sekavat kuviot, ja taloon asuttaneet serkukset ovat melkoisia riiviöitä… Briony on sanomattakin yksinäinen ja tarinoihinsa uponnut tyttö, joka haluaa tehdä vaikutuksen muihin sanoillaan, ja onkin varsin taitava ikäänsä nähden.

Juuri Brionyyn tunnen eniten eläytyväni. Miten surullinen tyttö. Etsii sovitusta teolleen, jota ei pysty koko elämänsä aikana antamaan itselleen anteeksi. Kaikki hukkaan heitetty aika. Hänhän oli kuitenkin vain hyvää tarkoittava pieni lapsi, joka ei tiennyt seurauksista juuri mitään. Onhan se erittäin inhimillistä. Hänellä on viisaita, filosofisia ajatuksia: Ovatko muutkin tuntevia olentoja? Ainutlaatuisia kuten minäkin? Onko kaikki mitä näen pelkkää teatteria?

Aika, jonka puitteissa tarina tapahtuu antaa kertomukselle arvokkutta ja nostalgiaa. Tapahtumat tuntuvat historialta jo tapahtuessaan. Kaikki hyvän kirjan edellytykset täyttyvät, mutta silti lukeminen tuntui melkoiselta pakkopullalta. Pituus (541 sivua) on ymmärrettävä, että asiat saa sujateutta oikeille paikoilleen, mutta esimerkiksi Robbien vaeltaminen sodan kourissa oli omasta mielestäni melko merkityksetöntä eikä juuri tunteita paljon nostattanut. McEwanin kirjoitustapa oli melko väritöntä mielestäni sekin.

Tästä on toki myös tehty elokuva, ja aivan hyvä sellainen. Näin sen aika vast’ikään, valitettavasti. Jos jompaankumpaan tai kumpaankin on tutustumassa, niin suosittelen ensin lukemaan kirjan. Ne ovat nimittäin melko uskollisia toisilleen, joissain kohtaa vuorosanat ovat suoraa kirjasta, ja nyt kun tiesi mitä on tulossa, se söi tarinasta paljon. Täytyy silti sanoa, että elokuvassa Briony ei tullut läheskään yhtä lämpimänä ja tiedostavana esille, ja Robbien ja Cecialian suhdetta oli korostettu enemmän. Oli myös hankala lukea kirjaa näkemättä Cecialiaa Keira Knightleynä tai nuorta Brionya ylväänä Saoirse Ronanina.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani



Syleileminen näytti Rosasta ihanalta ja lämpimältä, vaikka hänellä itsellään oli rakkauden paikalla vain kipeä mustelma, jota hän ei halunnut tunnustella - siinä viihtyivät kaikki sateenkaaren värit. 

Taas kerran olen päätynyt lukemaan esikoiskirjaa, ja vieläpä kotimaista. Joku on nukkunut vuoteessani alkaa kiinnostusta herättävästi; Rosa herää vierellään vieras mies. Vai onko mies sittenkään aivan vieras?
Sepä se, tarkkana saa olla. Kaikkea saa epäillä. Jossain vaiheessa pää on niin täynnä kysymyksiä, ettei niitä muista itsekään. Ventovieras ei tarkoita ventovierasta. Kaikella tuntuu olevan jokin symbolinen merkitys. Mies kun on meteorologi, jonka nimi on Onni. Miksi? Kuka on Laura? Kuka on Veli? Mitä Rosan isä on tehnyt väärin? Jostain syystä tämä ei tuntunut sopivalta kirjalta, jos tarkoituksena oli rentoutua.

Halusin pitää tästä kirjasta. Mutta sen lukeminen takkusi pahemman kerran. Kaiken kaikkiaan toiveikkuuden puute tuntuu kalsealta, ja samoin stereotypiat. Tuleepa tässä ainakin muutamia Suomen suurimpia ongelmia esille: On masennus, työuupumus, kommunikaation puute, miesten vähäsanaisuus, ja livahtaapa siellä alkoholiongelmatkin.

Yksi syy, miksi en tuntenut tätä oikein omaksi kirjakseni, oli kai ettei se ollut minulle suunnattu. No, tokihan masennus ja yksinäisyys ovat tuttuja aiheita, mutta noin syvää henkistä yksinäisyyttä, kuin Rosa, en kai ole koskaan tuntenut. Ja ainakin kirja herättää halun ravistaa sen henkilöitä: Katsokaa nyt toisianne silmiin ja selvittäkää tämä sotku! 
Tottahan varmaan kulissiliittoja on olemassa. Valitettavasti. Itse en avioelämästä osaa paljon sanoa juuta enkä jaata mutta kait on olemassa niitä pareja jotka ovat yhdessä pelkästä tottumuksesta, eivätkä osaisi enää kysyttäessä sanoa, että kuka se toinen osapuoli oikein on. Tunnenko hänet ihan oikeasti?

Ongelma tässä kirjassa oli, että sisälsi liikaa. On lapsettomuusongelmia, dementoitunut isä, itsemurha, avioliitto-ongelmat… Ja miksi se Laura edes on tässä kirjassa? Kaikki eivät mahdu tähän kirjaan, varsinkin kun pituutta on vain vähän päälle 200 sivua. Näin ollen isot asiat sivuutetaan muutamalla lauseella ja sittenpä se on siinä. Yllättävän tunteita herättämätön kirja, kaikessa kauneudessaankin.

Jos jotain kiitän niin kuitenkin kieltä.


Kello on seinällä, mutta ei se käy samaa aikaa kuin minä, isä sanoi.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Grace McCleen: Ihana maa



Grace McCleen itsekin fundamentalistissa ilmapiirissä kasvaneena kai tietää mistä puhuu esikoiskirjassaan. Omaelämäkerraksikin tätä sanotaan. Kuka ties kuinka paljon se sitä on. Kun tämä brittikirjailijan tuotos pöllähti kirjastossa esiin, ajattelin että miksikäs ei, kun on kerran kehuttu ja takakansi tuntui kiinnostavalta. Aihepiirit kulkevat melko synkkää rataa: koulukiusaamista, isän fanaattinen suhtautuminen jehovanuskoon, pienen tytön äidittömyys ja syyllisyyden kanssa kamppaileminen…

Tosiaan, kyse on kymmenvuotiaan Judithin elämästä, joka on rankkaa luettavaa. Opiskelua koulussa vaikeuttaa järjestelmällinen kiusaaminen (vessanpönttössä uittamista, uhkailu, lappuja, nauramista, huoh sentään!) vaikka Judith välkky tyttö onkin. Ja kun isälläkään ei tunnu olevan ymmärrystä tai voimia puuttua ja tukea tytärtään, mikä lukijaa harmittaa varmasti. Sitten on tämä kohtuuton syyllisyyden tunne jota Judith tuntee kaikesta ympärillään tapahtuvasta pahasta. Ainoa paikka jossa hän tuntee olevansa turvassa on hänen huoneeseensa rakentama Ihana maa, roskista kasattu paratiisi jossa Judithin mielikuvitus pääsee lentämään.

Pienen tytön tuntema ahdistus on käsinkosketeltavaa, ja kaikki hänen tekämänsä ja ajattelemansa hyvin ymmärrettävissä psykologiselta tarkastelukantilta. Tietysti sitä vähän toivoo olevansa Jumala, kun tuntee itsensä niin voimattomaksi aikuisten maailmassa jossa ei voi itse vaikuttaa.

Vähän - eikä niin vähänkään - tämä kirja pistää vihaksi. Onko se nyt niin vaikeaa ymmärtää erilaisuutta? Muita uskontoja? Ajatus joka oli itselläni läsnä tätä lukiessa: luojan kiitos en enää ole tuossa iässä. Takana ovat ala- ja yläasteet.

Mielenkiintoista oli myös tuo lumisuus koko kirjan ajan. Mitä lie se sitten symboloikaan? Puhtautta? Kieli oli kirjassa todella antoisaa ja mieltä lämmittävää. Pienen tytön kantilta tämä on kirjoitettu joten kerronnan naiiviudelta ei voi välttyä. Sanoisin että Ihana maa on hyvä kirja monen muun hyvän joukossa mutta se ei sieltä paljon erotu.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kukaan teistä ei lähde Amerikkaan, kenestäkään ei tule filmitähteä. Eikä kukaan teistä mene töihin supermarkettiin, niin kuin kuulin jonkun tässä päivänä muutamana suunnittelevan. Teidän elämästänne on jo päätetty. Te kasvatte aikuisiksi, mutta ennen kuin olette vanhoja, ennen kuin olette edes keski-ikäisiä, te alatte luovuttaa elimiänne. Jokainen teistä on luotu sitä varten. Te ette ole samanlaisia kuin videoelokuvien näyttelijät, ette ole edes samanlaisia kuin minä. Teidät on saatettu tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten, ja kaikkien tulevaisuus on löyty lukkoon.

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -kirjasta olen kuullut niin paljon hyvää, että täytyihän tästä muodosta se omakin mielipide. Ensisivuilla ymmärsin että olen nähnyt tämän elokuvana, mutta onneksi siitä on jo aikaa ja hämärät muistikuvat. Ei se elokuvakaan huono ollut, päinvastoin, se oli kaunis ja taidokas. Mutta kirjan lukemalla ymmärtää henkilöitä huomattavasti syvemmin.
Pelkäsin myös, että Ole luonani aina olisi yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin elokuvansa. Ei ollut.

Kathy, Ruth ja Tommy kasvavat Hailshamin sisäoppilaitoksessa muiden kaltaistensa lasten kanssa. He ovat erilaisia ja eristyksissä muusta maailmasta. Muu maailmaa pelkää heitä, ei tahdo tietääkään heistä. Heillä on kasvattajia ja toisensa, mutta ei äitejä eikä isiä. He opiskelevat ja taiteilevat, ja heillä on päämääränä luovuttaa elimensä. Kuulostaa pelottavalta. Kirjan alussa herää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja lukijalle on varmasti helpotus tietää että kaikki tulee kyllä päivänvaloon aikanaan. Kärsivällisyyttä.

Luovuttajat, kasvattajat, valvojat. Kuten monet suuret kirjat, Ole luonani aina luo oman maailmansa. Rohkeaa, luovaa. Kuinka paljon se on kannanotto ihmiskunnalle, tähän me ollaan menossa, sitä en osaa sanoa. Kloonaaminen on tietääkseni mahdollista nykyään, joten aivan hyvin me voitaisiin elää tässäkin todellisuudessa. Vai voisimmeko? Eettisesti kirjassa on paljonkin purtavaa.
Jostain syystä tulee mieleen Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää, joka sekin on vaihtoehtoistodellinen kirja, joskin aika erilainen. Kai se on se tietämättömyyden ilmapiiri.

Mitä heiltä puuttuu? Perheyhteisöt. Mitä heille annetaan? Sivistystä, turvallisuuden tunnetta. Vaikka synnytty ollaan yksinomaan luovuttamista varten, kaikilla on lapsuutensa, identiteettiongelmansa, murrosikänsä... Ihmiset ovat aina ihmisiä. Miltä se tuntuu kun kaikki on päätetty etukäteen? Ihmiset rakastuvat, tahtovat toteuttaa itseänsä, elää elämänsä, tehdä virheitä. Näille ihmisille se ei ole sallittua.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Diana Gabaldon: Muukalainen

Juoni menee näin: Claire, kolmekymppinen sairaahoitaja, ja hänen miehensä Frank ovat matkoilla Skotlannissa. Frank tekee sukututkimusta. Claire kerää kasveja kunnes eräänä päivänä hän löytää salaperäisen kivikehän jonka luona hän humpsahtaa pari vuosisataa menneisyyteen. Siellä hän rakastuu nuoreen Jamieen, jonka päästä on luvattu palkkio.

Kirjan nimi oli minulle tuttu jo ennestään ja tiesin sen olevan melko pidetty. Jostain syystä luulin että se olisi pitkäveteinen ja mietin että mihin oikein tuli ryhdyttyä kun huomasin sen pituuden. Mutta pari sivua luettuani huomasin että teksti on oikein mukanaan vievää ja siksi varmaaankin kirja on saavuttanut paikkansa.

Skotlanti on maaperänä itsessään jo aika romattinen ja mitä kauemmas historiaan mennään, sitä enemmän minua kiinnostaa tavat ja paikat. En tiedä kuinka pitkälle tämän kirjan tapahtumat, esim. skottien klaanisodat, ovat tosipohjaisia, mutta yllättävän tietoa antavalta kirja vaikutti siihenkin nähden että se on tieteiskirjallisuutta.
Kirja oli aika lämminhenkistä luettavaa, oli naljailua ja piikittelyä. En paljonkaan kiinnittänyt huomiota siihen suureen määrään väkivaltaa, mitä kirjassa oli. Claire oli päähenkilönä rohkea likka, ja siinä ehkä yksi syy mikä nosti sen saamia pisteitä. Vähän sellainen uskomaton olo seurasi lukiessani, mikä kai oli tarkoituskin. Vaikeahan sitä on yhtäkkiä siirtyä menneisyyteen ilman että se vähän tuntuisi uskomattomalta. Huumori oli joissain kohtaa vähän väkinäistä, mutta välillä taas ihan hymyilyttävää.

Mille taas en syttynyt: Clairen ja Jamien seksuaalisen hekuman korostaminen. Välillä tuli sellainen olo että jaahas, taaas... Hoitakaa ne hommat nyt pois alta niin päästään asiaan. Jostain syystä mieleen putkahti Jude Deverauxin Skotlantiin sijoittuvat kirjat joita olen aika lailla lukenut. Jamien puheet "nyt olet minun, minä päätän mitä sinulle teen. Olen miehesi ja omistan sinut..." noh, aika Fifty Shades -meininki etten sanoisi.

Luin kuitenkin hyvällä mielellä ja innolla loppuun asti, kutkuttava stoori, mutta tuskin lähestyn jatko-osia.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Joonas Konstig: Totuus naisista


Tässä on kirja omistettuna kaikille miehille, joilla on tyttäriä. Tällaista sitä siis tulee luettua päivää ennen äitienpäivää... Oikein ajankohtainen minä. 

On Tapani ja Tiina. Aviopari. Tytär Roosa, joka on lukiossa. Ja vanhempi tytär Ronja. Ronja ja Roosa eivät ole samasta puusta veistetyt siskokset, vaan toiselle sattuu vähän enemmän kuin toiselle. Sitten on Tapanin muovi-bisnes.. Mietin monta kertaa, miksi juuri muovi-bisnes? Onko Tapanin elämä kenties vähän muovista, onko kenties vähän meidän kaikkien elämä?

Vaikka tämä kirja ei ollut minulle omistettu, se oli liikuttava. Koskettava. Käytän molempia sanoja harvoin, enkä oikein osaa sanoa mistä se koskettavuus syntyi, mutta jotenkin Totuus naisista pääsi niskan päälle. En odottanut siltä oikein mitään. En odota suomalaisilta kirjoilta oikein paljoa muutenkaan (anteeksi epäisänmaallisuuteni…) mutta kai se oli sitä miten Konstig osuu niin naulan kantaan.
Kaikille niille, jotka luulevat että tähän kirjaan sisältyy totuus naisista, joudun valitettavasti sanomaan: Kirjan nimi on harhaanjohtava. Ei tässä mitään totuuksia tule ilmi. Siis naisista. Mutta monesta muusta asiasta kuullaan, jos ei totuuksia, niin ainakin vankkoja mielipiteitä.

Miinuksena tulee sitten teinislangi. Se on sitten pelottavaa luettavaa. Jossain paikoin kävi kyllä mielessä että eihän kukaan puhu teiniä noin täydellisesti. Tässä tälläinen kontekstistaan revitty esimerkki:

“Homo jätkä se Kiril.”
“Vittu pihtari, antaa ymmärtää mut ei ymmärrä antaa.”
“Uuu, mä oon liian vittu emo et mä en voi tanssii poloneesii!”
“Olen vähän erilainen!”
“Hyvä vaan ettet tanssi sen ernun kaa.”
“Ei täs nyt viel mikään hoppu tai silleen”, Hande sanoi.
“Vittu niin siistii”,  Miisa sanoi. “Kelatkaa, kaheksantoista.”
“Sit tyyppi ajaa kortin…”
“Todellakin.”
“Voi ei siistii…”
“Kyl me sulle mies saadaan”, Miisa sanoi Roosalle.” Nyt mä vedän vaan prodee ja salaattii täst eteenpän. Tieskö muijat et hedelmät lihottaa? Kyllä. Netis oli, vittu nyt ne kertoo.”

Etkai vaan aliarvioi nuoria ihmisiä, Konstig?

Ja silti juurikin kieli on kirjassa se mikä sitä kyynelkanavaa kutkutti.

Minua henkilöhtaisesti ärsyttää kirjat joissa on stereotypioita. Miehet on sellaisia. Naiset on tällaisia. Mutta en osaa sanoa oliko Totuus naisista sellainen kirja. Haluaisin laittaa sen johonkin lahkoon, mutta ainoa mitä osaan sanoa siitä, on se että pidin lukemastani. Koska välillä raivostutti.

torstai 9. toukokuuta 2013

Robert Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia


Kirja herättää ehkä enemmän ajatuksia jos tietää hieman kirjailijasta itsestään. Robert Walser eli vuosina 1878-1956 ja oli sveitsiläinen lyyrikko ja lyhytproosan kirjoittaja. Kirjoitti hän myös romaaneja, jotka eivät juurikaan menestyneet. Kuten ei köyhyydessä elänyt Walser itsekään omana elinaikanaan. Oliko Walser siis ennen aikaansa syntynyt ja väärinymmärretty? Nykyisin kun Walser on nostettu modernismin edustajaksi ja klassikkomieheksi. Jälkisanoja lukiessa tulee suorastaan sääli, ettei Walser itse päässyt näkemään suosiotaan, johon kovin ristiriitaisesti omassa tuotannossaan suhtautui.

Kävelyretkeä ja muita kertomuksia luin silmät pyöreänä ihmetellen. Niin paljon oli symboliikkaa, absurdeja kohtauksia, aina piti välillä pysähtyä miettimään että kaikki ei nyt taida olla ihan niin kuin tekstissä sanotaan. Todella ironista ja yhteiskuntakriittistä jälkeä.
Walserilla on filosofinen, aina askeleen edelle oleva tapa ilmaista asiat, joten onneksi minun ei tarvitse avata näitä lyhytproosanpätkiä yhtään enempää. Hän pitää ihmisiä välillä vähän tyhminä ja naureskelee heille ylhäältä, tai ainakin etäältä, kun he kompastuvat omaan mahtavuuteensa. Sellainen rehellisyys on varmaankin ollut raivostuttavaa aikanaan.

Walserin aihepiirit ovat monipuoliset. Välillä huomaa tietysti hänen kirjoittavan omaa elämäänsä hipoen, mutta välillä hän on rikas tyttö Berliinissä ja välillä koppava, urallaan menestynyt mies, ovatko ne sitten liioiteltuja Walserin persoonan osia, vai mitä, en lähde sitä tulkitsemaan. Hän kirjoittaa ihmisten välisistä suhteista ja erityisesti eri yhteiskuntaluokkien välisestä kuilusta.
Tapa ihmetellä asioita ja luontoa on suorastaa lapsenomainen. Välillä puhutaan kukista ja linnuista mutta en missään mielessä voisi sanoa tätä kevyeksi proosaksi. Kuolema kolkuttelee monessakin tarinassa eikä se useinkaan ole luonnollinen.


Teos sisältää 41 lyhytproosanpätkää joista Kävelyretki on pisin. Normaali mitta näille on kuitenkin pari kolme sivua. Jokaisessa kyllä mahtuu olemaan se oma juttunsa.
Siteeraan tähän tekstiä No niin! Sainpas minä sinut, joka oli henkilökohtainen lempparini, ja on aika Walsermainen.
Hän tuijotti ovea ankarasti ja mietti, onko se kiinni. “Ovi, sanopas oletko sinä kiinni?” hän kysyi, mutta ovi ei vastannut. Eihän sen olisi ollut lainkaan tarpeenkaan vastata, sillä se oli kiinni. Se oli täsmälleen niin kuin olla pitää, mutta mies joka ei uskonut silmiään ei uskonut sitä, hän ei uskonut, että se oli niin kuin olla pitää, vaan epäili kaiken aikaa, ettei se ollut kunnolla kiinni. “ Oletko sinä oikeastaan kiinni vai etkö sinä ole kiinni?” hän kysyi toistamiseen, mutta ovi ei taaskaan vastannut, niin kuin ymmärretävää onkin. Voiko ovelta muka vaatia että se vastaa? 

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kuka olen ja miksi pidän kirjablogia

Olen 21-vuotias ylioppilas ja media-assistentti, jonka tulevaisuus on auki. Tässä minä. Ja muutamia asioita joista tykkään.

minä

sielunsisko


koira <3

rakas

toinen siskon lapsista. rakkaita.

lämpö.

miun albiino.

vanhat jutut.

kertaa 2.

kertaa 3.

lähteminen.

Kaikki kuvat ovat siis omiani. Ja jos ei listasta tullut selväksi, valokuvaaminen on mulle melkoista hengentuotetta.

Sitten asiaan! Olen lukenut elämässäni suhteellisen vähän, ehkä noin 100 ihan oikeaa kirjaa. Suurin osa kirjoista on jäänyt kesken. Pienenä kuuluin Pollux-kerhoon ja Merja Jalon kirjat olivat myös tuttua kauraa. Rakastin kyllä Jalon kirjoja, vaikka en niin hevosista välittänyt. Kymmenen vuotta vanhempi siskoni luki tosi paljon ja jostain syystä ajattelin että en halua matkia ja omia toisen harrastusta. Jossain vaiheessa ajattelin että ei lukeminen ole mun juttu, siitä saa syyttää villejä nuoruusvuosia, ja suurta keskittymiskyvyttömyyttä. Kuitenkin olen aina tykännyt kirjoittaa, esim. päiväkirjaa, runoja ja muuten vain ajatusvirtaa.
Juurikin toi keskittymiskyvyttömyys taitaa olla se syy miksi lukeminen on välillä niin takkuista. Sairastan masennusta, joten silläkin taitaa olla näppinsä pelissä. On ollut hankala löytää kirjoja joiden kanssa on halunnut mennä loppuun asti.. Heh. Ennen luin paljon kauhukirjallisuutta ja Poe ja Stephen King ovat tuttuja kavereita. Sitten tutustuin sattumalta Cunninghamin teokseen Koti maailman laidalla ja tajusin että muissakin genreissä voi olla veret seisauttavia juttuja.

Miksi sitten luen? Koska tykkään siitä tunteesta, kun on kirja kädessä. Luen, koska olen tiedonjanoinen ihminen. Ja aina joskus löydän tarinan josta haluaisin löytää itseni, ja silloin olen tyytyväinen. Kirjablogia pidän, koska olen listafriikki ja saan enemmän kirjoista irti niistä kirjoittamalla. Joskushan sitä tajuaa ajatuksensa vasta kun alkaa kirjoittamaan niitä.

Miksi sinä?

tiistai 7. toukokuuta 2013

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa


Aurinkoista iltapäivää. Kävinpä tässä kirjastossa ja mukaan tarttui Robert Walserin Kävelyretki ja muita kertomuksia sekä Joonas Konstigin Totuus naisista. Kukaan lukenut? Jälkimmäisen valitsin vain sen nimen vuoksi.
Tai no olihan siinä kiva kansikin.

Koulussa olisi varmasti pitänyt tehdä paljon muutakin kuin lukea kirjaa, mutta eipä Hiljaisuus soi h-mollissa kauaa aikaani vienyt. Dialogia siinä enimmäkseen oli ja sitä nyt luki melkein toisella silmällä.
Kyse on siis 12-vuotiaasta Gwennistä 50-luvun Walesissa. Gwenni harrastaa lentämistä, varsinkin öisin, ja nyt hän todistaa naapurin baptistipapin kuoleman. Tai saa siitä etiäsen.
Eka ajatus oli, että onpa ihanaa kielenkäyttöä. Oli orvokkeja ja kastetta ja inkivääriä, ja koska kirja oli kirjoitettu nuoren päähenkilön näkökulmasta, se oli aistikasta ja ihmettelevää. Ei aina niin realistista.

Gwennin äiti jäi minua erityisesti vaivaamaan. Sen henkilön repliikit kun oli rajoittuneet osastolle "Älä ole höpsö, Gwenni" tai "Nyt loppuu tuollaiset puheet". Gwennin äidistä annettiin melkoisen syyllistävä ja ahdasmielinen kuva, mutta sen te saatte itse selvittää, miksi.

Siinä kirja oli onnistunut, että se herätteli mielenkiintoa tasaisesti ja lopussa tuli ratkaisuja olan takaa. Jotenkin vaan jäi olo, että enpä taida tätä kirjaa muistella enää vuosien päästä. Ei mitenkään mielenpainuva teos siis.

Väittäisin että kyseisessä Walesin kylässä oli vähän liikaa porukkaa, sivuhenkilöitä pursuili milloin mistäkin. Turhaa yritin pysyä perässä että kuka nyt oli kukakin.
Gwenni oli kuitenkin mysteerejä täynnä oleva päähenkilö, ja se oli ehkä sitten se liima mikä sai lukemaan tämän varmasti loppuun asti. Viihdyttävä, nopeasti luettava teos, mutta odotin enemmän.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Alice Sebold: Oma taivas


"Susie on taivaassa, jos sellaiseen uskoo."
"Sinäkö et usko?"
"Niin, en taida uskoa."
"Minä uskon," sanoi Ruth. "En tarkoita mitään halleluja-enkelinsiipipotaskaa, mutta minusta taivas on olemassa." 
"Onko Susie onnellinen?"
"Sehän on taivas, eikö niin?"
"Mutta mitä se tarkoittaa?"
Tee oli jääkylmää ja koulun kello oli soinut ensimmäisen kerran. Ruth hymyili mukiinsa. “No jaa, niin kuin minun isäni sanoisi, se tarkoittaa että hän on päässyt pois täältä persereiästä.”

Teos sanoo sen suoraan, ei kannata olla lapsi eikä nainen.

Susie raiskataan ja murhataan raa’asti oman kotinsa läheisellä pellolla. Murhan tekee naapurinsetä Harvey, originelli mies jota vastaan ei kuitenkaan saada tarpeeksi todisteita. Susie selostaa taivaasta käsin elämäänsä siellä, ja seuraa läheistensä kasvua ja myllerrystä maapallolla. Kirja on Susien kipuilua kuolemansa hyväksymisen kanssa, ja suuren ikävän kestämistä. Välillä päästään syvälle Susien perheen ja ystävien elämään, ja heidän menetyksen tunteisiin.

Oma taivas on niitä kirjoja, jotka lukee nopeasti. Vaikka siltä istumalta. Kieli on mukaansatempaavaa, helppolukuista, nopeaa ja etenevää. Kyseessä on yllättävän viihdyttävä kirja, ei ollenkaan niin raju tai väkivaltainen kuin aiheena voisi kuvitella. Oma taivas tuntuu vähän kuin elämäkerralta. Siinä on Susie alusta loppuun ja erityisesti hänen lähimmäisensä. Onneksi myös muiden henkilöiden pään sisään päästään, sillä sieltä löytyy paljastavia tarinoita. Monta kertaa lukiessani vain ihmettelin, onko kuolleilla siis mahdollisuus lukea ajatuksia?

Kuolema yhdistää ja erottaa. Oma taivas on realistinen kuvaus siitä mitä voi tapahtua, kun perhettä ja pientä yhteisöä vavisuttaa tragedia. Kestääkö avioliitto, pystyykö olemaan toisen tukena kun molemmat ovat hajalla, miltä ihmisten säälivät katseet tuntuu? Susien sisko Lindsey katsoo ihmisiä näkemättä niitä ja häntä katsotaan ja nähdään Susie. Kuinka pitkä on yhteisön muisti, ja toisaalta, pieni yhteisö myös tukee ja osoittaa välittävänsä.      

Pidin monista hahmoista. Salaperäisestä Raystä johon Susie oli ihastunut, kovanaama-sisko Lindsaystä, ja lämpimästä perheenisästä Jackista. Erityisesti runotyttö Ruthista, josta löysin paljon itseäni. Omasta mielestäni silti Susie jäi ontoksi. Mistä Susie tykkäsi? Mistä hän raivostui? Hän oli enimmäkseen tapahtumien kertoja, päähenkilö jonka sisään ei silti tunne pääsevänsä.
Oma taivas on niin täynnä päähenkilöitä, että väistämättä joku jää kylmäksi. Susien perheen pienimmästä, Buckley-veljestä, en paljon saanut irti. Susien äiti, Abigail, ei jäänyt ontoksi, mutta oli ehkä kirjan ärsyttävin hahmo, tyhjä katse silmissään ja pakoileva asenne.        

Omassa taivaassa ollaan hirvittävän suurten kysymysten äärellä. Onko taivas olemassa? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Millainen paikka taivas on? Harmikseni Jumalasta ei mainittu sanaakaan, eikä uskonnosta niinkään, vaikka tapahtumapaikkana onkin juuri taivas. Eikä ihan mikä tahansa taivas, vaan paikka jossa on jäätelöbaari, koulu jossa luetaan Vogueta, ja soitetaan jazzia. Silti Susie valittaa tylsyydestä. Monessa kohtaa mainitaan, että hän on virheettömän maailman vanki, ja kyllä se minun korvaani kuulostaa surulliselta. Tunteeko hän kenties elävänsä lasipallossa, ikuisessa lumisateessa, jossa on turvassa, mutta ei kasva eikä voi vaikuttaa ympäristöönsä?

Oliko teos kuitenkin vähän kliseinen? Amerikkalainen unelma (pari lasta, omakotitalo, koira) järkkyy, ja uhrina on vaaleatukkainen 13-vuotias tyttö. Raiskaajamurhaaja-Harveystä annetaan kliseinen hikinen naapurinsetä kuvaus, hänelle on helppo ajatella likinäköiset pyöreät silmälasit. Harveystä ei kuitenkaan tehdä mustavalkoista pahaa hahmoa, vaan häntä onneksi syvennetään.

Tästähän on tehty myös elokuva, mutta sitä en juurikaan suosittele kenellekään. Kirjaa voisin kyllä. Vaikka kyseessä toki piti olla herkkä kirja, itse en siitä hirveästi liikuttunut. Olenko sitten kyynikko, vai mikä?

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa

Lintutyttö, itsenäinen nuori intiaaninainen, ei suostu täyttämään perheensä odotuksia ja ryhtymään vaimoksi ja äidiksi. Sen sijaan hän päättää ryhtyä metsästäjäksi ja elää eristäytynyttä elämää, jota uhkaavat nälkäkuolema ja eskimoiden hyökkäykset. Tiellään Lintutyttö tapaa Dagoon, levottoman nuoren haaveilija, joka jättää kotinsa lähteäkseen etsimään legendaarista Aurigon maata. Kaksi kapinallista vaeltaa kumpikin tahollaan kauas heimonsa perinteistä, ja lopulta heidän on löydettävä tiensä takaisin kotiin. 
Taas kerran joudun toteamaan että oli aika tai paikka mikä hyvänsä, ihmisten ongelmat ovat loppupeleissä hyvin samanlaisia. Hyväksyykö vanhemmat, jos tyttö onkin poikatyttö tai poika ei olekaan perusmiehekäs metsästäjä? Mitä muut ajattelevat jos et täytä sitä paikkaa johon olet syntynyt? Naisen paikasta on varmasti montakin kirjaa kirjoitettu, ja Lintutyttö on yksi niistä. Stereotypiat elää tässä kirjassa, mutta onneksi niitä horjutetaan.

Luin tämän kirjan jonkin aikaa sitten, ja pidin. Suhtauduin siihen eri tavalla kuin muihin kirjoihin, sillä kertoohan se aivan erilaisesta maailmasta kuin missä itse elän.
Lintutyttö muistuttaa enemmän tarinaa. Hämäävää sinänsä, että se voisi hyvinkin olla tositapahtumiin perustuva. Welma Wallis nimittäin tietää mistä puhuu, sillä hän on itsekin atapaski-intiaaniperheen jäsen, ja on elänyt eristäytynyttä elämää vuosikausia, opiskellen ja kirjoittaen. Hän on itse oman elämänsä lintutyttö ja se tuo lisää arvoa kirjalle.

Jos jotain, niin Lintutyttö ei varmasti säikäytä lukijaansa pituudellaan, sillä sivuja löytyy 207, ja kuvistustakin on luvassa. Itsellänihän ei rehellisesti ole minkäänlaista käsitystä atapaskien elämästä, joten kuvitus tulee tarpeeseen. Ja jos en muuta olisi tästä kirjasta saanut, niin ainakin viisastuin, sillä se on hyvin tietoa antava kirja.

Kieli kirjassa on melko toteavaa. Karu, vuosikausia kestänyt orjuuttaminen on selitetty ilman korusanoja, ja se tuntuu tylyltä. Tavallaan olisin toivonut yksityiskohtaisempaa, enemmän hekumallisempaa sepostusta, mutta Wallis ei mässäile. 

Intiaanit on jostain kumman syystä aina kiinnostaneet minua. Pidän siitä rauhallisesta elämästä, yhteisöllisyydestä, yksinkertaisuudesta; tai ainakin sellainen kuva meille usein annetaan. Toisaalta Lintutyttö tuo kuvaan myös väkivallan, ikuisen hyvän ja pahan taistelun. Sitä ei pääse karkuun edes Alaskassa. Jos joku tietää muita hyviä intiaanikirjoja, niin vinkatkaa?

"Tämä kirja on omistettu kaikille maapallon heimoille. Olemme kaikki erilaisia yksilöinä, ryhminä, ja kansoina, mutta silti meidän on noustava vihan ja pahuuden opetusten yläpuolelle ja kamppailtava yhtenä heimona hyvän puolesta. Historiallisesti me kaikki olemme kärsineet ja kestäneet. Toivottavasti meillä on rohkeutta kohdata tulevaisuutemme. 
- Velma Wallis"