lauantai 31. elokuuta 2013

Stefan Spjut: Staalo


Staalot ovat saamelaistarujen peikkoja. Isoja, pelottavia olentoja, joiden kuvia noidat piirsivät rumpuihinsa. Hölmöjä ja hankalia. Persoja ihmislihalle. 

Vuosia sitten pieni Magnus-poika viedään äitinsä valvovan silmän alta kun he ovat mökkeilemässä lapissa. Äidin mielestä kyseessä on peikko, mutta häntä ei luonnollisesti uskota. Magnuksen mysteeri nousee uudestaan päivänvaloon, kun toinenkin poika katoaa samankaltaisissa olosuhteissa.

Susso Myren, peikkoharrastaja, tutkii mahdollista peikkohavaintoa Mattiaksen isoäidin luona. Muutama päivä sen jälkeen Mattias katoaa. Kaikkien onneksi Susso on onnistunut asentaa riistakameran, johon hän on saanut tallennettua kuvan peikosta; tai ainakin jostain eriskummallisen näköisestä hahmosta. Kuvan henkilöstä tulee myös poliisin pääepäilty. Susso, kuvansa ja mielenkiinnon kohteidensa vuoksi, tuntee olevansa pakotettu osallistua Mattiaksen etsintöihin, ja siitä taas eivät sieppaajat luonnollisesti pidä. (En kuitenkaan halua liikaa valottaa juonta, sillä dekkarimaisesta kirjasta kun on kyse, niin juuri juonipaljastukset ja käännekohdat ovat tarinan ydin.)

Välillä karkasi ajatus, sillä teksti on yksityiskohtaisesti maisemia kuvaavaa, eikä dialogia ole juurikaan. Kirjailijalta vaatii paljon, että saa pidettyä tarinan kasassa ja kiinnostavana kun sivuja on päälle 700. Jossain 500 sivun tienoilla alkaa pituus käydä vahingoksi, mutta kesken jättäminen on kuitenkin mahdoton ajatus, sillä lukijan on pakko saada tietää että miten tämä kaikki oikein päättyy. Susson matkassa on viihdyttävä reissata, hän kun tapaa monia mielenkiintoisia tyyppejä, ja juoni paljastuu  niiden kautta herkullisen hidastempoisesti. 
Kirjassa ei juurikaan kauhistella lapsiryöstöjä, mutta ainakin itsellä tulee mieleen mediassa liikkuneet vastaavat tapaukset ja tutkielmat siitä, kuinka ihmismieli sopeutuu jos vain täytyy. Mitä nuorempi, sitä parempi ja vahingollisempi juttu on kyseessä. Ja aivopesu on ehkä helpompaa. 
Ensimmänen ajatukseni tästä kirjasta oli, että tämähän on täydellistä hämärien syysiltojen teekuppilukemista. Sitä tämä olikin. On kiva kun saa pidellä tällaista oikeaa kirjaa käsissä, varsinkin pokkareiden ja muiden vähän lyhyempien teosten jälkeen. Peikkofani en ole, ja siksi epäilytti tähän tarttua, mutta onneksi kirja ei todellakaan sitä vaadi. Plussaa kirja saa upeasta graafisesta asusta, joka on tunnelmaltaan juuri kirjaan sopiva. Miinusta siitä, että kirja vilisee henkilöitä, ja välillä on hankala hahmottaa että kuka nyt on kukakin, tai edes sitä että kuka nyt on pahis ja kuka ei. Niistäkin piti pitää muistiinpanoja ettei vain unohtaisi. 
Ymmärrän hyvin että miksi moni on tästä pitänyt, mutta itse odotin jotain enemmän. Suurempaa ja kauheampaa mysteeriä, kai. 


sunnuntai 25. elokuuta 2013

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali



Pyöreine pohkeineen hän olisi voinut olla jonkinlainen aikamme sankari. Mutta hänpä oli juuri päättänyt tehdä itsemurhan. Siinä vasta sankari! Hänessä oli aimo annos teatraalisuutta, joten hän oli valinnut metron. Kaikki tietäisivät hänen kuolemastaan, ja tapahtuma olisi kuin sellaisen elokuvan lehdistönäytös, josta tulisi floppi.

Hector on mies joka tahtoo kuolla. Hänellä on pahanlaatuinen keräilypakko-ongelma. Coctailtikkuja, rintamerkkejä, postimerkkejä... Kunnes eräänä päivänä hän törmää (ranskalaiseen tapaan) kirjastossa Brigitte-nimisen neidon, ja huomaa että heillä kahdella on paljon yhteistä. Rakkaus parantaa, tuumii Hector, sillä hän ajattelee pääsevänsä nyt yli keräilyhistoriastaan. Vaan kun Brigitte eräänä päivänä pesee kyyhkyläisten ikkunat, Hector huomaa nauttivansa siitä neuroottisen eroottisella tavalla. Hän asentaa kameran jolla kuvata vaimonsa ikkunanpesuja, joka taas syöksee juonen outoihin kiemuroihin. 

Niinpä. Aina välillä törmään tällaisiin lyhykäisiin kirjoihin jotka herättävät paljon kysymyksiä. Mitä lajia tämä edustaa? Mistä tämä yleensä kertoo? Ja tärkeimpänä kaikista: Miksi tämä surullinen mies tahtoo niin kovasti kuolla kirjan alussa? Miksi minulle tulee mieleen ranskalainen mykkäkomedia, joka on melankolinen, eikä juurikaan hauska, mutta ei synkkäkään, enkä aivan osaa selittää miksi sitä katson, mutta silti se on nähtävä.

Vaikka en tästä pitänyt, löydän tästä jotain hyvääkin. Kieli on erittäin nokkelaa. Outouksien ylilyöminen on toimiva ratkaisu. Kaiken kukkuraksi lukijaa kiinnostaa psykologisessa mielessä, miksi Hector on sellainen kuin on. Mikä on keräilyneuroosin syntymekanismi. Sillä niitä vihjeitä tämä kirja viljelee paljonkin. Masennus- ja itsemurha-aikeista huolimatta tämä on kuin kevyt novelli jonka voi lukea odotellessaan.

Muutaman nopean blogivilkaisun jälkeen tulen siihen tulokseen, että Vaimoni eroottinen potentiaali ei ole sytyttänyt moniakaan. Eipä juuri minuakaan? Sehän on perinjuurin ranskalainen, siksikö? Runollinen ja nokkela tämä on eittämättä, mutta nymfomaanisuus ja outous tulevat häiritsevinä tekijöinä esille. Aivan kuin kirja ei tietäisi kumpaa se haluaa olla, runollinen vai ylieroottinen, jostain syystä molemmat ei tähän sovi. Myöskin Hectorin ja Brigitten rakkaus tuntuu kummalliselta, aivan kuin Hector olisi pelkkä kuori ja Brigitte virheettömyydessään aivan liian täydellinen kumppani. 

Viattomuuden kohdatessaan ihminen kohtaa elämän, jota ei elä.

torstai 22. elokuuta 2013

Jari Tervo: Layla

Surullisia silmiä riittää.

Ei liian Tervomaista, sanoi poikaystäväni, kun häneltä tämän lainaksi sain, ja nyt mietinkin että mitä hän sillä kommentilla tarkoitti. Tämä kun on ensimmäinen ja ehkä myös viimeiseksi jäävä Tervokirja jonka luen. En tiedä mitä odotin. En oikein mitään. Hankala muodostaa mielipidettä. Vieläkin pähkäilen, että pidinkö vai enkö. Tavallaan kylmäksi jättävä kirja vaikka aiheiltaan törkeän karu. Monissa kohdissa tunsin samaistuvani Tervon nokkeliin ajatuksiin suomalaisuudesta, vaikkakin ne vähän kärjistettyjä olivat. Layla on kirja, josta on hankala keksiä enää paljon uutta sanottavaa; niin keskusteltu kirja se on. 

Käydääs nyt vielä se juoni läpi: 15-vuotias kurdityttö Layla naitetaan aviopuolisolleen jo kehdossa. Hääyö ei mene suunnitelmien mukaan kun Layla ei vuoda verta kuten kunnon tytön kuuluisi. Näin ollen surmansa saa naapuri Ibrahim (huokaus), josta tehdään syntipukki kun joku nyt on pakko saada teosta tilille. Layla odottaa sama kohtalo, mutta hänen onnistuu paeta veljensä Nasirin turvin eurooppaan, jossa hän joutuu parittajan kynsiin. Layla on avaintarina, mutta ei ainoa tarina. Syvyyttä tuo alkoholisti-Helena, joka toimii Laylan kanssa samassa talossa prostituoituna, sekä sydämellinen ja myöskin kovia kokenut Tamara josta tulee Laylalle kuin oma sisko. Layla on lapsenukoisen koskettava hahmo jota haluaisi itsekin suojella ja lohduttaa monessa kohdassa.

Tekisi mieli sanoa, että hienoa. Mukavaa että uskalletaan tarttua aiheeseen, jota moni ajattelee mutta ei ääneen. Tavallaan mielenkiintoista. Välillä nimittäin unohtaa lukevansa suomalaisen kirjoittamaa kirjaa, sillä mielestäni niin hyvin on Tervo paneutunut kurdikulttuuriin. Kun en itse tunne kyseistä kulttuuria juuri lainkaan, on hankala oikein sanoa juuta tai jaata. Taustatyötä on joka tapauksessa tehty. Jotenkin vain tuntuu epäuskottavalta ja melkein väärältä että suomalainen uskoo tietävänsä näinkin paljon. Onko hänellä oikeutta arvostella? Toisaalta arvostelun kohteena on myös suomalainen kulttuuri. Me olemme sovinistisikoja, muukalaisvihan korventamia byrokraattipaskoja joilla ei ole mitään yhteisöllisyyden ripettäkään jäljellä. 

Mikäpä ärsytti? Mustavalkoisuus. Miehet tuntuivat olevan poikkeuksetta pahoja tyyppejä. Rikollisia, vaimonhakkaajia, parittajia. Valona pimeässä on Laylan Nasir- veli joka vetää sympatiapisteet taitavasti kotiin. Kovia tarinoita. Yhteen pötköön tätä ei voinut lukea, välillä täytyi rauhoitella itseään ja muistuttaa, että kaikki on jees. Luojalle kiitos kun en ole yhdessäkään noista suhteista mitä kirjassa oli. Mutta summasummarum: feministinen kirja, mikä ei sekään haittaisi, ellei tämä muuten jäisi aika latteaksi.

perjantai 16. elokuuta 2013

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää


Kiitetty fantasiakirjailija Reeta Aanio kritisoi ihmiskuntaa dystopia-tyyppisellä uutuuskirjallaan Hän joka ei pelkää. Sain tämän arvostelukappaleena Otavalta ja luultavasti muuten en olisi tähän törmännytkään. Kyseessä kun on nuortenkirja, mutta kyllä tämä menee oivallisesti aikuisempaankin makuun.

Kirjassa kaksi hyvin erilaista maailmankuvaa joutuu vastakkain ja törmäys on kohtalokas molemmille. Nuori atavaanipoika nimeltä Kirai, hän-joka-ei-pelkää, aiheuttaa tahattomasti pienen siskonsa kuoleman, ja hänen yhteisönsä lähettää hänet rangaistuksena viimeiselle matkalle varjojen maahan ajelehtimaan ruuhella. Kirai ei ajelehdikaan maailman päähän, eikä portinvartijoitten luo, vaan jonnekin vielä kummallisempaan paikkaan, sivistyneeseen yhteiskuntaan.

Vaan onkohan sittenkään näin? Nimittäin, haluatko itse asua maailmassa, jossa kaikki on ennalta määrättyä ja hyvin rajoitettua. Ihmisiä tarkkaillaan syntymästä asti sirujen avulla ja uraluotsi kertoo heille tulevan ammatin ja puolison. Vaihtoehtoja on rajallinen määrä ja toisinaan ei juuri lainkaan. Kaikki poikkeava on väärin ja eliminoitava, ihmisten geenit ovat täydellisiä, sairauksia ei ole, onnettomuuksia ei tapahdu, ihmiset eivät saa liikkua vapaasti maassa, ja säännönvalvojat saavat tiedon kaikesta mitä ihmiset tekevät.
Sellaisessa yhteiskunnassa elävät Asisi-tyttö ja Rei-poika jotka ystävystyvät Kirai-pojan kanssa. Kiran yhteisö on heidän silmissään kiehtova; täynnä perinteitä ja tarinoita, vaikkakin elämä on alkeellista ja seuraavan aterian eteen on tehtävä paljon töitä.

Pelko on suuri motiivi kirjassa, ja se sekä ajaa eteen päin että laittaa monet perääntymään. Kirja etenee sopivan hitaasti ja välillä kerrotaan Kirain äidin kertomia tarinoita, jotka ovat oikein taitavasti kirjoitettuja. Mieleen tulee väistämättä Ursula K. Le Guinin kirjat, vaikka ei tämä niille täysin vedä vertoja. Enemmän silti näkisin tämän yhteiskuntaan ja sen valvovaan silmään kantaanottavana kirjana.