Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Helluntalaisuus ja skitsofrenia olivat ne avainsanat, jotka sytyttivät huomioni. Toiseksi ei jäänyt upea kansikaan. Odotin lukevani jotakin vaikuttavaa, lähes puhdistavaa.

12-vuotias tyttö löydetään Conradin, vanhan skitsofreenisen miehen luota, alasti vaeltelemasta. Tyttö on nimeltään Anna, eikä hän puhu paljoa. Conrad kiidätetään mielisairaalaan, ja tyttö sijoitetaan - kiireen vilkkaa - mukavaan perheeseen, mukavien ihmisten luo asumaan. Svenin ja Birgitan. Heillä on muitakin lapsia, poikia, joiden kanssa Anna tulee ihan hyvin toimeen. Anna on nätti nimi ja monet ovat kirjassa Annalle kauhean mukavia, joka minua taas jostain syystä ahdistaa. Annaa ei paljon kehoiteta puhumaan Conradin ajoista, ei pitämään yhteyttä isäänsä, tai muistelemaan. Mukava Birgitta-äiti onkin sittemmin vähän pettynyt, kun Annasta ei olekaan sellaiseksi pieneksi ja mukavaksi kopioksi hänestä itsestään. Hän ei saakaan tytärtä, jonka kanssa kokata ja neuloa olohuoneessa mukavia turisten. Mutta hän yrittää kestää!

En ole pettynyt, mutta tajusin odottaneeni jotain aivan muuta. Kenties jotain synkeämpää, ja vaikeammin lähestyttävää. Kirja ei valitettavasti täyttänyt odotuksiani. Jollain tapaa Anna onnistuu kirjan alussa jopa ärsyttämään kiittämättömyydellään ja etäisyydellään, vaikka ei toki siinä mittakaavassa mitä Birgitta-äiti. Uskonnon sekoittaminen tähän soppaan, jossa muutenkin pohditaan suuria mielenterveydellisiä kuvioita, tuntuu turhalta. Mutta onneksi, (en voi tätä kyllin korostaa), kirja muuttaa totaalisesti suuntaa osa kakkosessa, ja voikin olla, että se joka piti ensimmäisestä, ei pidä toisesta, ja toisinpäin. Syvälle tämä pääsee masennuskuvauksena, vaikka sitä ei alkuunsa uskoisikaan.

Kirjasta jostain syystä jäi kävin toivoton maku suuhun. Harmi. En suosittele sitä masentuneille, (en oikeastaan siis suosittele sitä itselleni), sillä se voi laukaista hyvin epämiellyttäviä fiilareita.

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Swarupin Tyhjentävä vastaus (2005) ei ole minulle tuttu kirja, vaikka siihen pohjaakin elokuva Slummien miljonääri. Joka taas on varmasti suurelle yleisölle tuttu. Minulla oli omat epäilykseni kyseisestä elokuvasta, mutta ystäväni pitkällisten vakuuttelujen ansiosta tulin elokuvan katsoneeksi. Sen rakkaustarina oli ainakin valkokankaalle ohjattuna vaikuttava - ja siitä syystä kai tähänkin kirjaan tulin tarttuneeksi. Samankaltaista, vaikka tyystin erilaista, satumaista ideaa tässäkin kierrätetään, mutta minulle kuitenkin jotain uutta ja erilaista. 

 

Nuoren naisen koetukset on tavallaan paljon kertova mutta hieman harhaanjohtava nimi. Onhan tässä toki nuori nainen, Sapna Sinha, kodinkonekauppias, jolle intialainen, ökyrikas teollisuusmies tahtoo lahjoittaa imperiuminsa. Miksi? Ja onko liian hyvään tarjoukseen tarttuminen koskaan hyvä juttu? Imperiumi on Sapnan sillä ehdolla, että hän läpäisee seitsemän koetta. Sapna on kuitenkin kaikkea muuta kuin kokeiden armoille jäävä heikko nainen, vaan hän on kirjan toimelias ja urhea naissankari.

Kiehtovinta tarinassa on värien ja makujen ja kastien tuoksuva Intia. Ainakin sellaisena minä sen aina näen. Se oli ehkä se suurin syy, miksi tähän kirjaan tartuin. Ollessaan samalla erittäin epäuskottava ja ihmeellisten sattumien kirja, se on samalla myös mielenkiintoinen kulttuurikatsaus - eikä siksi lainkaan ajanhukkaa. Se sai kyllä ajattelemaan kaikkea sitä korruption ja elintasoerojen määrää mikä Intiassa vallitsee. Kirja ei pelkästään mainitse asioista sivulauseessa, vaan menee syvälle Intia ongelmien ytimeen. Sellainen on tällaiselle nuorelle, tietämättömälle länsimaalaiselle pullamössölukijalle varsin hyvä juttu.

Pidän Swarupin kirjoittamistyylistä, vaikka kunnia kai kuuluu kääntäjälle, joka on sen saanut suoamenkielelle väännettyä. On iloista ja kepeää. Fonttivalinta vain ei ehkä ole se selkein mahdollinen, ja loputtomat << ja >> -merkit repliikeissä tuo sitä epäselkeyttä lisää.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Ensimmäinen maailmansota on ohi, ja Tom on päässyt ehjin nahoin kotiin. Hän on mielissään rauhallisesta tulevaisuudesta eristyksissä majankanvartijana, ja onni on uskomaton kun hän törmää Isabeliin, josta sittemmin tulee hänen vaimonsa. Elämä ei kuitenkaan pysy niin kovin rauhallisena, sillä eräänä päivänä saarelle ajelehtii vene, kyydissään kuollut mies ja kolme kuukautta vanha pienokainen. Miljöönä Janus Rockin saari on ehkä mieleenpainuvin ja kiehtovin pitkään aikaan. On helppo kuvitella sen jylhyys ja kauneus, mutta myös eristäytyneisyys. Tapaturman sattuessa sieltä ei voi poistua nopeasti, posti kulkee kuukausia viiveessä, eikä sitä kuuluisaa ihmiskontaktia ole kuin miehen ja vaimon välillä.

En pitänyt Isabelin hahmosta liiaksi, vaikka kirjan luettuanne varmasti saatte tietää tekijät jotka vaikuttavat taustalla hänen ratkaisuihinsa. Tämä on kirja äidinvaistoista, ja paljon annetaan arvoa lauselle: Ymmärrät sitten kun olet itse isä/äiti. Minä en ole - siksikö jotain jäi ymmärtämättä? Kenellä on oikeus saada äidin titteli: hänellä, joka kasvattaa, vai hänellä joka on synnyttänyt? Ja onko lapsensa puolesta valmis uhraamaan aivan mitä vain? Ja onko se oikein?

Kyseessä on Stedmanin esikoisromaani, vaikka hän kirjoittaakin kuin vanha tekijä, ainakin maisemakuvausten osalta. Kirja on kirjoitettu romantisoiden mutta repliikit ovat välillä onton oloisia. Kieli on minun makuuni vähän turhan kaunistelevaa, vaan minä kun en paljon romantisoinneista tykkää muutenkaan, älkää antako tälle kommentille liikaa painoarvoa. Muutoin tässä on tunnelmaa vaikka toisille jakaa. Myös Stedmanin aiempi työ asianajajana heijastelee taustalla, samoin kuin elämänkokemus.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Hervottoman hauska! Ja en todellakaan sano niin liian usein. Koko kirjan ajan minulla oli sellainen toispuoleinen virne naamassa ja välillä täytyi tirskua ihan ääneenkin. Kyseessä on siis läpileikkaus Holden Caulfieldin elämästä. Jokseenkin sattumanvaraiselta tuntuvasta kohdasta. Holden ei pysy asiassa, eikä sisällä kouluissa. Ei Holden tyhmä ole, mutta Holden ei teeskentele, hän vihaa teeskentelyä varmaan eniten kaikista. Jaan siis päähenkilön kanssa paljon yhteisiä ajatuksia, en vaan kuolemaksenikaan osaisi ilmaista niitä yhtä tarkkaavaisesti tai muutenkaan tavalla, että se jotakuta kiinnostaisi vielä puolenvuosisadan jälkeen. Holden on hyvää tarkoittava, lahjakas kirjoittaja, vähän reppana, eikä paljon välitä teeskennellä tykkäävänsä mistään koulusta. Huonostihan siinä tietysti käy. Tämä on teeskentelijöiden maailma, eikä todellakaan voi aina tehdä kuten tykkää.

Kirjoittamistyyli on persoonallista, rasittavaa mutta nautinnollista luettavaa. Tai jotain. Se on puhekielistä ja näin ollen paljon luotetaan siihen että Holden on kiinnostava. No, Holden on kiinnostava, myönnetään. Se on joko niin, tai sitten ei luultavasti lämpene tälle kirjalle. Ja jos nyt annoin vahingossa sellaisen kuvan, etteikö tässä kirjassa olisi syvyyttä, niin se on väärä kuva. Tässä on paljonkin tarkkoja kommentteja maailmanmenosta, ja sitten vielä sitä rakkautta. Holdenia elämä tässä vähän potkii päähän, ja sitä kautta yleensä syntyy syvällistä luettavaa. En kuitenkaan spoilaa tämän enempää!

Sieppariin ruispellossa tuli tartuttua siitä yksinkertaisesta syystä, että sen on niin moni muukin lukenut. Pakko kai se on. Jostain syystä kuvittelin että kyseessä olisi joku vaikeaselkoinen eepos, kuten klassikot yleensä ovat. Pyydän anteeksi. Muuten minulla ei ollutkaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen kirja on kyseessä.

Sieppari juontaa nimensä Robert Burnsin runosta Comin' Thro the Rye. Sen voi lukea muun muassa Wikipediasta, johon on linkki tässä.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

 

Juonien määrä on rajallinen. Kiinnostavaa on se kuinka ne kerrotaan.

Säkenöivät tytöt on Lauren Beukesin kolmas romaani, mutta ensimmäinen suomen kielelle käännetty. Luovaa kirjoittamista opiskelleen Beukesin toinen romaani Zoo City palkittiin Arthur C. Clarke-palkinnolla, ja Säkenöivistä tytöistäkin on suunnitteilla elokuva. Voiko se tarkoittaa muuta kuin sitä, että kyseessä on kansalliseen kuuluisuuteen nouseva scifi-kirjailija?

Vuonna 1931 Harper Curtis löytää avaimen Taloon. Talosta hän löytää säkenöivien tyttöjen nimet, ja tietää heti mitä täytyy tehdä. Talon kautta hän voi siirtyä menneisyyteen ja tulevaisuuteen, ja juuri se tekee hänestä saavuttamattoman murhaajan.Tapahtumapaikkana Talo Chigacossa on kiehtova ja täynnä ihmettelyn aihetta. Se myös tuo Scfi-ainekset kirjaan, vaikka muutoin kyseessä on vahvasti perinteinen trilleri ja takaa-ajo.

Yksi Harperin uhreista on poikkeuksellisen suuressa valokeilassa: Kirby Mazrachi! Hän on yhtälailla säkenöivä kuin muutkin tytöt, mutta hän on saanut enemmän persoonaa ja sanavalmiutta. Kirby on ainoana selviytyt Harperin hyökkäyksestä, ja valmistelee nyt vastahyökkäystä. Ensin on vain otettava selvää, kuka tuo mystinen, linkuttava mies on. Hän tutkii ja toimittaa kuin vanha tekijä, ilman minkäänlaista aiempaa kokomusta, mikä on joko nerokasta, tai sitten vähän epäuskottavaa.
Valitettavasti kirjan juonesta puuttuu se jokin, mikä saisi sen kiinnostamaan muitakin kuin uskollisia trilleri-faneja. Sarjamurhaajapäähenkilön persoonassa on vajautta, sen kolhuja ja taustoja olisi saanut vapain käsin tuoda enemmän esille. Murhat kompastelevat omaan nokkeluuteensa ja hyvin pian alkavat toistaa itseään. Tämän seikan vuoksi lukija ei tunne suurta empatiaa uhreja kohtaan. Taustahenkilöitä tämä kirja on tupattu täyteen: eihän se niin voi mennä, että jokaisessa uudessa luvussa tuntuu tulevan joku uusi henkilö, johon lukija tutustuu?

Myöskin olisin toivonut edes scifimäistä, mutta uskottavaa selitystä säkenöinnille. Mitä se sitten loppujen lopuksi olikaan? Miksi juuri kyseiset tytöt? Talosta, joka oli kirjan kiehtovin elementti, otettiin kaikki irti vasta loppumetreillä, mikä sai lukijan odottamaan kliimaksia, joka ei ollut välttämättä mikään hekumallisin.  Kirjan parasta antia on ehdottomasti sen ajassa hyppely, vuosien 1931 ja 1992 välillä.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Onnen ja hyveen salaisuus onkin juuri siinä, että jokainen pitää siitä, minkä on saanut tehtäväkseen, lausahti johtaja opettavaisesti. - Koko olouttamisen tarkoituksena on totuttaa ihmiset rakastamaan väistämätöntä yhteiskunnallista kohtaloaan.

Vuonna 1932 ilmestynyt scifiromaani muistuttaa idealtaan hiljattain lukemaani nuortenkirjaa Hän joka ei pelkää (Reeta Aarnio, 2013). Sen dystopinen juoni on hyvin samankaltainen. Ihmisten elämä on tarkoin valvottua ja ennaltamäärättyä. Lapset syntyvät koeputkissa ja heidän tulevaisuuden tehtävänsä on jo suunniteltu juuri heille sopivaksi. Kaikki on pyritty automatisoimaan eikä häiriöitä synny. Tai jos syntyy, onnellisuushuume soma, tuo takaisin tasapainoon. Kuitenkin kaukana kaikesta asuu villi-ihmisten reservaatti, jossa on vielä epäjärjestystä jäljellä. Ihmisillä on siellä vapaus ja valinnanvaikeus. Niiden mukana tulevat sairaudet, tuskalliset kuolemat, isät ja äidit, raskaat työt - ja muut 'normaali'elämän haittapuolet.

Uljas uusi maailma iski itseironisella nimellään minuun, joka en tästä yhteiskunnasta paljon perusta. Ja mikäs sen parempi tapa lievittää lauantaiaamun morkkista, kuin anarkia. Yleensä kiertelen tällaisia kirjoja kuin kissa kuumaa puuroa, vaikka hattua nostankin. Pelkään kai paljastavani vain oman tyhmyyteni: Mitä minäkin muka luulen tietäväni kirjallisuudesta tai sen klassikoista tai kulttiteoksista - tai olen niistä mitään sanomaan.

Vaan, millaista on elämä maailmassa, jossa Ford on jumala? Ihmisillä on enemmän kuin yksi kumppani, sillä kaikki ovat kaikki varten, ja niin on kai sitten hyvä. Heidät on jaoteltu - tai jalostettu koeputkissa - alfa-, beta-, gamma-, delta- ja epsilon -ihmisiksi. Alfat on luonnollisesti oloutettu viisaimmiksi. Lapset saavat, tai heidän kuuluukin olla, avoimen seksuaalisia. Varsinaisesti ihmiset eivät ole tunteettomia, mutta tasaisen onnellisia ja intohimoja välttäviä.

Mitäpä Huxley itse sanoisi tästä maailmasta jos sen nyt näkisi. Ollaanko me alistuttu tieteen ja tekniikan orjuuteen? Tietääkö isoveli liikaa, ohjaillaanko meitä tietämättämme, ollaanko me vielä vapaita? Halutaanko me ollakaan? Sellaista ei voi kaivata, minkä olemassa olosta ei tiedä. Omasta mielestäni ihmismieli ei kuulu kloonattavaksi tai liukuhihnatuotantoon, mutta tieteen kehitys sinänsä ja hieno osoitus aivojemme ihmellisyydestä. Vaikkakaan en tätä ihmisyyttäkään nyt niin paljon fanita.

Mistä tulee tämä kumma pelko tieteen edistystä kohtaan? Uljas uusi maailma tuntuu huutomerkin muotoiselta varoitukselta, Huxley yrittää kai sanoa, että näin on käymässä, muuttakaa suuntaa.

Ikävä kyllä, kirjan kieli tuntuu värittömältä ja takkuiselta lukea. Ideasta ja tarinasta pidin muuten, mutta jos sivuja olisi ollut tuplasti enemmän, olisi lukeminen kääntynyt turhauttavaksi. Hyvästä ideasta huolimatta.

Petri Karra: Pakenevat unet

Nastan tarina menee näin: Äiti on narkkarinisti, joka ei kykene lopettamaan pistämistä tai huolehtimaan lapsistaan. Nasta on 14-vuotias poika, joka huolehtii 7-vuotiaasta siskostaan Nadjasta. Rahat hän saa pöllimällä ja myymällä sitten tavaraa eteen päin. Suurin huolenaihe on sossutädit, jotka yrittävät saada lapset huostaan. Nasta on ihastunut naapurintyttöön, kauniiseen Veeraan, mutta olosuhteet tekevät heistä kuin Roomeon ja Juulian. He kohtaavaat dramaattisesti, ei ole aikaa tutkia toista, täytyy kantaa vastuuta kuin aikuinen. Ja onhan siinä se toinenkin mutta: Veeran äiti on kyttä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpas synkkä stoori. Ja tuttu. Niin usein kuultu ja nähty. Seuraako tästä nyt vain ylidramatisointia, tai tuoko tämä kirja minulle vain pahaa oloa. Vaan kun ei! Väärässä olin. Pakenevat unet on yltiösurullinen, mutta se ei haittaa. Nastaa ei voi olla rakastamatta. Tapa, jolla hän suojelee pientä siskoaan kovalta elämältä, narkkareilta ja pahoinpitelyiltä -- siihen en edes minä ollut varautunut. 

Nasta ei pysty nukkumaan. Hän pakenee luomaansa fantasiamaailmaan, Pakeniviin uniin. Se on hieno vertauskuvallinen tapa käsitellä unettomuutta, syyllisyyttä, raivoa ja häpeää, kaikkea sitä painolastia mitä hän tuntee itseään ja maailmaa kohtaan. Ikävä sinänsä, että Nahukin ja Veronican tarinaa tulee kuin pikaluettua - sitä vai odottaa, että estradille pääsisisi taas Nasta itse.

Nastan tuska kävi ainakin minuun käsinkosketeltavan kipeää. En voi olla  ihmettelemättä, kuinka 14-vuotias poika vetää niin luovia tarinoita, tai saa kärsivällisyyttä hoitaa siskoaan niin rakastavasti ja hellästi -- kenties paremmin kuin monikaan isä tuplasti vanhemmassa iässä. Hän hoitaa kauppareissut, tiskaa, halii, nukuttaa uneen tarinoillaan, ja valaa uskoa pikkusiskoonsa. Olisipa minullakin tuollainen nasta veli!

En erityisemmin pitänyt loppuratkaisusta. Ellei sitten ole tulossa jatko-osa. Jos on, niin siihen mielelläni tutustuisin.

Davide Enia: Maan päällä

Sisilialaisperheen poika kiipeää nyrkkeilykehään ensimmäistä kertaa yhdeksänvuotiaana. Palermon rähjäisillä ja väkivaltaisilla kujilla varttuneeseen poikaan kohdistuvat suuret odotukset; jonakin päivänä hänen olisi voitettava kansallinen mestaruus – saavutus johon hänen isänsä ja setänsä eivät koskaan yltäneet. Siltala

Se, joka elää pelossa, tietää ensimmäisenä milloin on syytä säikähtää.

Davidun elämä on Sisilian kaduilla vaarallista ja väkivaltaista, mutta omalla tavallaan suojattua. Rosario-ukki ja Umbertino-isoeno pitävät siitä huolen, ja jossain määrin myös kannustavat poikaa tappelemaan. Onhan se toki niinkin, että vain vahvat selviävät. Davidu ei ymmärtääkseni elä mafiasuvussa, mutta suku yhtäkaikki pitää hänestä huolta erityisellä tavallaan. Davidun isä on ollut loistava nyrkkeilijä, liikanimeltään Paladiini, ja ukki tahtoo leipoa pojasta Italian mestarin. Davidu itse saa ystävältään lempinimen Runoilija. Jos häntä nyt voi Gerruson ystäväksi sanoa - jokainen sen päätelkööt itse.

Davidu on nuori poika, alussa yhdeksän, ja lopussakin vasta kolmetoista. Silti rakkaus Ninaan on kunniallista ja kaunista luettavaa. Hän on ikäisekseen oikeinkin kypsynyt tapaus. Kuten varmaan suurin osa tuon ajan sisilialaisista. Kyseessä kun on kovanahkainen, sodan, mafian ja fasismin kanssa kamppaillut kansa, joka on oppinut ettei ulkopuolisiin ole liioin luottamista. Poliisia kutsutaankin nimellä paskalakit. Väkivaltaa kirjassa on niin paljon ja niin monenlaisissa muodoissa että siihen ehtii turtua, ja lopulta se vaikuttaa itsestäänselvyydeltä. Sitä on kaduilla, kapakoissa, lasten leikeissä, nyrkkeilyaitioissa, tai muuten vain.

Aiheena nyrkkeily ei minua henkilökohtaisesti kiinnosta. Kunhan nyt ajattelin sivistää itseäni Sisilian historiakatsauksella, eihän siinä mitään menettääkään voi olla. Yllätyin positiivisesti. Enian kerronta on rauhallista ja elokuvamaista, dialogi aidon oloista, ja tunnelma kuin muistelmissa. Ei voi olla huomaamatta että kyseessä on taitava kirjoittaja. Yllätyin myös kirjan koskettavuudesta, sillä sellaistakaan en todellakaan odottanut. (Siitäkin syystä tästä on hankala kirjoittaa - kuten yleensä niistä kirjoista, joista on pitänyt.)

Naiset ovat kirjassa taka-alalla, suojeltavia, heikompia, ja useimmiten he harjoittavat ammattinaan prostituutiota. Ei naisia tyhminäkään pidetä. Maailma nyt vain on miesten. Kirjassa puhutaan yllättävän paljon rakkaudesta, ja hyvin arvostavaan sävyyn. Siinä on takakansi oikeassa, että rakkaus todella pulpahtaa esiin yllättävissä muodoissa ja paikoissa.

Rakastaminen ja onni eivät ole sama asia, ja yleensä ne kiertävät toisensa kaukaa.

Alkuteos: Così in terra
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen

 

Simon Lelic: Laitos

Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan ja viedään kuulusteluihin. Tapaus herättää suuria epäilyksiä vaimossa, Juliassa, sillä hänelle ei kerrota mistä syystä hänen miehensä on pidätetty -- tai missä hän edes on. Näin ollen Julia turvautuu liberaalin verkkolehden toimittajan apuun, ja yhdessä he alkavat setviä salaliittomaista juonta. Terrorilain nojalla brittihallitus voi vangita ihmisiä hatarin perustein ja määrämättömäksi ajaksi; näin ovat äänestäjät itse halunneet. Medialle hallitus perustelee  pidätyksiä tappajaviruksen aisoissa pitämisenä - vaikka sitten ihmisoikeuksista välittämättä.

Vankien kohtelu on Laitoksessa äärimmäinen epäinhimillistä ja tuo mieleeni - jos nyt ei keskitysleirit - niin ainakin Guantanamon vankileirit, joihin kirjassa viitataankin. Lopusta löytyykin oivallinen lainaus:

Tämä on tarina, joka on kerrottava,
ettei se koskaan toistuisi;
ei missään, ei kenellekään.

Randy Shilts: And the Band Played on (1988)

Oi voisimme oppia jotain historiasta!

Aluksi oudoksuttaa, kun sympatiapisteitä jaetaan pahispäällikkö Gravesille. Hänellä on huonot välit vaimoon ja tyttäreen, ja uniongelmia. Ihmekös tuo! En toki usko mustavalkoisuuteen, mutta en myöskään paljon Gravesista välitä. Gravesin alaiset eli vartijat uskovat todellakin olevansa lain ulottumattomissa ja puolijumalia: toisin sanoen joukkosokeutta on liikkeellä, ilmeisesti, sillä tuskin kukaan laumasta erotettu toimisi yhtä julmasti? 

Ironinen hyvä asia on se, että kirjan tarina ei kuulosta uskomattomalta, vaan valitettavan mahdolliselta. Ainostaan takaa-ajokohtaukset menevät hieman yli. Tarinansa vuoksi tämä on mielestäni oikein hyvä kirja, sillä ihmisoikeuksista on syytäkin herättää keskustelua. Mistään veretseisauttavasta tässä nyt ei omalla kohdallani ollut kyse, vaikka takakansi sellaista lupaili. Trillerinä se on yllättävän lyhyt ja nopealukuinen, vaikka aiheesta olisi varmasti saanut enemmänkin irti.