lauantai 12. lokakuuta 2013

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille


Hei ystävät! Aloitin tällä viikolla työskentelyn eräässä mukavassa pienessä paikallislehdessä, joten lukemieni kirjojen lukumäärä luultavasti tulee vähän laskemaan. Ainakin toivottavasti saan sieltä töitä vähän pitemmäksi aikaa; työttömänä oleminen ei ole oikein oma juttuni, siinä tuntee helposti itsensä pelkäksi yhteiskunnan elätiksi ja taakaksi. Eikä tarvitse avata kuin iltasanomien kotisivu joka tulvii uutisia nuorisotyöttömyydestä, siitä kuinka paljon me maksetaan, ja kuinka hirvittävän paljon syrjäytyneitä jo on, ja syyllisyyslukemat nousee pilviin. Vaan enpä suinkaan kuluttanut työttömänäkään aikaani hukkaan, vaan luin paljon mieleenpainuvia kirjoja nyt kuluneen syksyn aikana.

Valitettavasti Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ei ole yksi niistä, vaikka juoni tarjosi valtavan suuret ainekset: Jacob on lapsuudessaan kyllästetty hurjilla ja uskomattomilla tarinoilla eriskummallisista lapsista, jotka asuvat kaukaisella saarella upeassa kartanossa, jossa aina paistaa aurinko. Tarinoita on kertonut isoisä, joka itsekin on viettänyt nuoruudessaan saarella aikaa, ennen sotaan lähtöään. Kun isoisä sitten kuolee verisesti hirviöiden käsiin, johdattaa hän viimeisten sanojensa kautta Jacobin samaiselle saarelle ottamaan asioista selvää.

Pettymys oli suuri, sillä metsästin tätä kirjaa varmaan vuoden verran, ja en meinannut uskoa onneani kun sen sitten käsiini sain. Upeat kannet, vielä upeammat valokuvat (niihin olin loppuun asti tyytyväinen) ja lupaava takakansiteksti, jossa kerrotiin teoksen olevan goottisävyinen fantasiaromaani. Koskaan en tietääkseni goottikirjallisuutta ole lukenut, mutta jotenkin ounastelisin ettei tämä ollut sitä. Jostain syystä luulin, että kyseessä olisi kauhukirja.

Kirjan päähenkilö Jacob on toki murrosikäinen poikakulta, mutta varsinkin alkumetreillä hänen käytöksensä ja ajattelukaavansa ovat niin häkellyttävän kermaperseisiä, että meinasin jo sen vuoksi jättää kirjan kesken. Hän on ökyrikkaiden vanhempien kasvatti, joka ei osoita minkäänlaista kiitollisuutta tai edes käytöstapoja vanhempiaan kohtaan, jotka kyllä yrittävät ymmärtää poikaansa. Kyseessä on tietysti fantasiaromaani jossa vanhempi-lapsi-suhteet ovat toisarvoisia, kun Jacob sitten lopulta pääsee hirviökartanoonsa hyppelemään, mutta en silti voinut olla ärsyyntymättä.

Goodreadsissa arvostelin tämän kahdella tähdellä viidestä, sillä tämä oli ihan okei. Jacobin käytös onneksi parani kirjan edetessä, vaikka ei hänestä mitään unelmavävyä leipoisi. Viihdyttävä tämä tietysti oli, ja siksi kahden pisteen arvoinen. Suomennos ei ollut parhaimmasta päästä, ja luulenpa että alkuperäiskielellä tämä tuntuisi aidommalta teokselta. Nopealukuinen kirja, jonka juoni oli kaikesta huolimatta kiehtova, vaikka henkilöt olisi voinut rakentaa uskottavammin. Kirjan kuvitus oli jo itsessään sen kahden tähden arvoinen, ja koko paketti sanalla sanottuna viihdyttävä. Ja enpä voi olla mainitsematta että itse Tim Burton on ohjaamassa tästä kirjasta elokuvaa. Burtonin elokuvien fanina, se on sitten aikanaan pakko nähdä! Toivottavasti hän saa näistä aineksista jotain lumoavaa aikaiseksi.

Eräs henkilökohtaisista lempparikuvistani.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu



Ennen kuin kerron mielipiteeni kirjasta, kerron vähän itsestäni: Välttelen uskontoaiheisia kirjoja yleensä kuin ruttoa. Mutta nyt, ensin Helioskatastrofi, ja nyt tämä. Minä itse olen kasvanut helluntaiuskoisessa perheessä, ja lapsuusvuosinani koin pientä ahdistavaa pakkosyöttöä. Puhumattakaan siitä, kuinka traumaattisena koin kokoukset, joissa oli kielilläpuhumista, riivaajat asuttivat ihmisiä ja mustat enkelit varjostivat kaikkea. Lapsuuteni perheen ongelmista tuntuu menevän myös suora lenkki uskontoon, joka oli pitkään minulle kuin kirosana. Kauan siis kävin sisäistä kamppailua tämän kirjan kanssa, että tartunko vai enkö. Loppujen lopuksi tämä kyllä kosketti, mutta ei henkilökohtaisella tasolla.

Olen tyytyväinen siihen, että kirjan takakansi ei spoilannut kokemustani. Kyseessä on Viljan ja Aleksin tarina, heidän perheensä ja menneisyytensä avaava. Vilja ja Aleksi samanaikaisesti inhoavat ja ihannoivat elämäntyyliään. Alistuen sille kuitenkin. Aleksi on pahoillaan kun ei saa vaimoaan lähelleen, sillä lapset ovat välissä tuomassa etäisyyttä, ja onhan Viljakin kadottanut kehonsa rytmin. Samalla kun Vilja on omenapiirakantuoksuinen äiti joka jaksaa ja jaksaa, hän on väsyneensurullinen. Se on alkutilanne, mutta se, mitä sen jälkeen tapahtuu, täytyy itse lukea.

Minulla meni yllättävän kauan lukea tämä kirja, sillä aina välillä piti pitää breikki ja itkeä. Mikä taas oli mukava kokemus, sillä kanavia avaavat kirjat ovat olleet viime aikoina vähissä. Rauhalan kirjoitustapa oli melankolisen toteava, rauhallinen, haikea ja ihmistä ymmärtävä. Kaikkea muuta kuin tuomitseva, tai edes kovinkaan kantaa ottava. (Itse pelkäsin juuri tuota, että kirja jäisi mustavalkoiseksi kuvaksi.)

Ja vähän off topic: Olen kotoisin erittäin pienestä ja kytyisestä Pohjos-pohjanmaan kylästä nimeltä Reisjärvi, ja siellä lestadiolaisuus näkyy vahvasti. Kesällä on suviseurat, joka meinaa sitä että kylän kahdesta kaupasta loppuu ruoka (ja kondomit) kesken. Silti suht sulassa sovussa ovat uskovaiset ja ei-uskovaiset pystyneet elämään, ja monesti oli kaveruussuhteita uskovaisten ja ei-uskovaisten kesken. Aivan niin tarkasti rajattua elämää ei tunnuttu minun nuoruusvuosissani heillä olevan, joskaan en kovin tarkkaa kuvaa heistä pystynyt ulkopuolelta piirtämään. Sanoisin silti, että Rauhala on uskottavuudessa päässyt aivan uudelle tasolle, yhtään paremmin ei olisi voinut heidän elämäänsä kuvata. Ulkopuoliset näkevät heidät juuri kuten kirjassa on sepostettu. Se tavallaan välillä hymyilytti: ne mopoautot ja marimekot.