keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Minä elän Anne Frankin elämää, mutta minulla ei ole salaista siipeä, minulla ei ole päiväkirjaa eikä minulla ole toivoa.

Siri Kolun Pelko ihmisessä (Otava 2013) on kirja josta on hankala kirjoittaa. Ei siksi että se olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen etten sulattamiseltani kykenisi sanomaan sanottavaani, vaan enemmän siksi että se ei saanut aikaan minussa paljonkaan pureskeltavaa. En odottanut paljoa, mutta jotain nyt kuitenkin. Onhan juoni tosi herkullinen silti - Pi-virus rantautuu hurjaa kyytiä Aasiasta länsimaihin, ja pikkuruinen Suomikin on pulassa ja menettää neljäsosan väestöstään. Silti ponnistellaan eteenpäin, otetaan kaaos haltuun, vaikka sitten joidenkin mielestä epäilyttävin keinoin. Sairastuneista ei haluta pitää melua, heidät kootaan Keskuksiin. Ja kun mitään ei ole tehtävissä, heidät suljetaan Luoliin. Pois silmistä - eli pois mediasta.


Tapahtuman keksiössä on aikaisuuden kynnyksellä oleva älykkään ja tunnollisen oloinen Pilvi. Pilvi huomaa oireet itsessään ja kaikkien järkytykseksi marssii suoraa Keskukseen, eikä tahdo olla tekemisissä perheenjäsentensä kanssa. Lopulta Pilvi löytää itsensä Luolasta, eikä yhteydenpito olisikaan mahdollista. Siinä missä Pilvin vanhemmat ottavat kaiken irti terapiasta ja tapahtuman hyväksymisestä, Pilvin veli, Petri, ei anna tapahtuman pysyä pois mielestään, vaan tahtoo pelastaa siskonsa.

Luolassa elämä on kuolemanpelkoista. Monet sairastuneet ovat ahtaasti suljettuina maan alle, tuntien itsensä unohdetuiksi. On pula ruuasta, pula tekemisestä, pula tilasta. Ikävä maan päällä olevia. Riidoilta ja riistoilta on turha yrittääkään välttyä. Elämä on tavallaan pysähtynyt, he vain odottavat mutta aikaa ei ole. Omaisuuttakin vain sen verran, mitä päällä tai taskuissa tai vähäisissä matkatavaroissa nyt sattui olemaan. Tulee mieleen Simon Lelicin Laitos ja Huxleyn Uljas uusi maailma. Ja kaikki nykyaikainen vampyyri/zombi-mässäily.

Varmasti tällä tarinalla on viihdearvonsa ja uskon ja toivon että nuoremmat ja muut kiinnostuneet löytävät sen äärelle. Itse olen yleensä myyty tämänkaltaisista dystopiatyyppisistä tarinoista, joissa Isoveli valvoo ja aina löytyy herkullinen salaliitto nurkan takaa. Tällä kertaa juoni vaan jäi liian löyhäksi. Kaipasin jotain yllättävää, en pelkkää viihdettä, vaan jotain mihin oikeasti tarttua, ja jota selvittää.

Kritisoitavaa löydän kyllä. Kieli ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, ja piste- ja kirjoitusvirheet laski tunnelmaa roimasti. Päähenkilöitä kohtaan en onnistunut tuntemaan empatiaa tai muutakaan suurta kiinnostusta. Aihe tuntui tässä kirjassa hieman loppuunkalutulta. Tapahtumat iski heti tajuntaan, ja faktoja tuotiin myöhemmin - mutta ei mielestäni riittävästi - esille. Jonkun mielestä se voisi toimiakin. En pitänyt siitä että juoni olisi tarjonnut niin paljon, mutta Luolasta ei tehty kuitenkaan niin älytöntä paikkaa kuin olisi voinut. Pihmisten kyvyistä ei otettu kaikkea irti. Olisi nyt voitu vähän mässäillä, kun oltiin sille tielle kuitenkin lähdetty.

West side storyn avulla saisi kai enemmän irti. Sitä kyllä jaksettiin siteerata.
Anteeksi. Ei ollut minun palani kakkua.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Pekka Hiltunen: ISO

Kun kaikkialla julistetaan sotaa lihavuutta vastaan, Annin mitta täyttyy. Nyt on ison ihmisen hetki kasvaa kokonsa mittaiseksi.

Pekka Hiltunen uskaltaa tuoreessa romaanissaan ISO (WSOY 2013) lähteä selvittämään läskeyden ydintä. Mainiota. Kerrankin estradille on saatu päähenkilö, joka ei täydellisyydellään vie koko tarinan uskottavuutta, mutta pystyy silti olemaan sankari. On ratsatettu pois sieltä mukavuusalueelta ja heitetty korusanat romukoppaan. Ollaan rehellisesti isoja, ollaan läskejä. Mutta ollaan jotain, mikä ei miellytä silmää. Jotain, mitä pitää muuttaa.




Anni Kantto on hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on vain yksi ongelma: muu maailma.

Anni asuu Tampereella pienessä ja kipesti remppaa kaipaavassa yksiössä. Häneltä meni alta työ pikaruokamyymälässä, oletettavasti läskeyden takia. Asiakaspalvelijan kun pitäisi olla filmaattisempi. Näin ollen Anni muutti Helsingistä pois. Mitäpä sinne jäämään kun mieskin jätti. Ei kestänyt Annin ahdistusta. Anni kaipaa entistä työtään kirjastoalalla, jossa hän koki olevansa muutakin kuin läskiksi määritelty. Siellä hänellä oli työyhteisö, hän tiesi paikkansa, osasi vastata esitettyihin kysymyksiin, selvitti asioita. Edes kaksi korkeakoulututkintoa ei riitä, eikä sitä jaksamista paljon ole töitä etsimään muutenkaan. Masentaa. Annin ihmiskontaktit ovat kassaneitejä ja -poikia, ja heidän lisäkseen vierailulle putkahtaa hatturouva - yksiön vuokraemäntä, joka on kirjan suurin yllättäjä vivahteikkaana persoonana.

Miksi moniarvoisessa maailmassa lihavien syrjintä vain kiihtyy? Kuinka lihavuudesta on tullut sairaus, vaikka tilastot osoittavat muuta? Mistä lähtien vaaka on sanellut ihmisarvon?

Ajattelisin, että kirja on tarpeellinen. Vaikka sitten yhteiskunnallisesti ajateltuna. Se puhuu aiheesta, josta ei haluta kiistellä, koska ei nähdä mitään kiistelyn aihetta. Läski on yksiselitteisesti paha juttu. Kirja saa ainakin lukijan kyseenalaistamaan Iltalehden terveyspalstan uutiset, jos niitä nyt kukaan on kovin vakavasti koskaan ottanut. Ylipainoisia kohtaan on syrjintää, kaikki mikä puhuu sen vähenemisen puolesta, on mielestäni tärkeää.




Anni palaa mielessään useasti painonhallintaryhmään, joka muutti hänen tapaansa suhtautua ylipainoonsa. Hyvällä vai pahalla tavalla, sen saa kukin lukija itse päättää. Anni on siinä mielessä ihailtava, että hänelle ei kelpaa valmiit vastaukset. Hän kyseenalaistaa.
Kirjassa häiritsee toisto. Se on 413 sivua läskeydestä. Se on kuin tutkielma läskeyden vaikutuksesta ihmissuhteisiin ja psyykeseen, ja siihen mitä yhteiskunta siitä ajattelee. Se valitettavasti huutaa uskontoaan. Alleviivaa. Onneksi sentään monelta eri kantilta.

Kohti keveyttä. Kuinka kauniilta se kuulostaa, harmittomalta ja hyväntahtoiselta ja terveelliseltä. Aattelta, jota kukaan ei voisi vastustaa, kukapa ei haluaisi elämänsä olevan keveää? Kevyt on niin tätä aikaa. Ennen vaatteet ja huonekalut ja ruoat ja käytöstavat ja aatteet olivat suuria, raskaita ja jyhkeitä, nyt kaiken kuuluu olla mukana liikkuvaa, ilmaan nousevaa, ajatuksenohutta.

ISO syntyi Hiltusen vuosien aikana keräämistä lihavien ihmisten aidoista kokemuksista ja tutkimustiedosta.