Elina Tiilikka: Myrsky

Nuorta taideopiskelijaa Myrskyä piinaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän ei pysty keskittymään sen enempää opetukseen kuin tavallisen tylsiin ihmissuhteisiin, vaan hakee jännitystä elämään pikkurikoksista ja holtittomasta seksuaalisesta käyttäytymisestä. Tämä käytös ei käy yhteen niiden normien kanssa, jotka meille kaikille on yhteisesti asetettu, jotta järjestys pysyisi yllä. Niinpä anarkistinen Myrsky kolahtaa lujaa päin vankkaa yhteiskuntarakennetta. 

Kaksisuuntaista sairastavan
Myrskyn tarina.

Alkuun olin ehdottomasti sitä mieltä, että kirja on liian kevyesti kirjoitettu, liian lennokas ja liian uskomaton, jotta voisin pitää sitä yhtään uskottavana. Nyt, juuri painettuani kannen kiinni, en tiedä vielä mihin suuntaan muodostaisin mielipiteeni. Kirjaa on kehuttu uskottavaksi, joten kai moni on sen niin kokenut. Vaikka alku ei vaikuttanut minusta lupaavalta, kirjan edetessä alkaa väistämättä tuntemaan helliä tunteita Myrskyä kohtaan. Alkaa toivoa parasta, vaikka vähän tietää, että eihän tässä hyvin käy.

Myrskyä kohtaan tuntee helposti ymmärrystä. Ei hän itse ole valinnut sairastua kaksisuuntaiseen. Psykoosi on sellainen piru olkapäillä, etten pysty oikein sanomaan siitä mitään, kun en ole sitä kokenut. Yleensä minulle tulee ns. vapaista ihmisistä lukiessani sellainen haikea tunne, että voisinpa minäkin elää lampaitteni kanssa vuorilla vapaana veroista. Mutta ei tämän kirjan kanssa. Herää vain sellainen suru.

Pelkäsin, että jossain vaiheessa tässä vedetään lapsuus-kortti esiin, ja selitellään: tottahan toki Myrsky on näin hullu kun hänellä on näitä lapsuudenajan kiintymyssuhdeongelmia, äitisuhde ja vielä kun isäkin tuollainen.... No vaan onneksi näin ei käynyt, ja minun ei tarvitse siitä raivostua.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on ikävä sairaus, josta ei paljon parannuta. Täytyy vain opetella elämään sen kanssa. Mutta yhtä helvettiä se on, sekä sairaalle että sairaan läheisille. Isälläni on tämä diagnoosi, joten en voinut olla lukematta kirjaa omalta maaperältäni katsottuna. En tosin löytänyt paljonkaan yhtäläisyyksiä, sillä ei isäni käytös ole kirjassa kuvailtua. Mutta mielisairaudet siinä missä kaikki sairaudet ilmenevät niin eri tavoin eri henkilöillä, että aina ei tiedä mikä on persoonallisuutta, ja mikä sairautta.

Isäni maniajaksoja sivusta seuranneena, voin todeta, että ei se ole kaunista katseltavaa. Sairastunut elää jossakin toisessa todellisuudessa kantamatta vastuuta enää mistään. Sellainen herättää raivon tunteita, vaikka ei voikaan syyttää sairastunutta.

Pystyin silti lukemaan tämän kirja menettämättä yöuniani. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sanotaan olevan mielisairauksista vahvimmin periytyviä, ja olen sen faktan kanssa painiskellut, mutta toisaalta, se tulee jos on tullakseen. 

Helposti hullun ihmisen kaikki tekemiset laitetaan hulluuden piikkiin, mutta ei tarvitse olla hullu että ymmärtää Myrskyä. Minä ainakin tahtoisin välillä irrottaa otettani oravanpyörästä ja lähteä ensimmäisen vastaantulleen motskarijengiläisen matkaan. Tunnistin kirjasta monia tuttuja ajatuksia. 

Tykkäsin myös kirjan filosofisesta otteesta. Kaavoihin kangistumatonta pohdintaa ei ole koskaan liikaa. Kirja oli myös hauska, vähän tahattomalla tavalla. Mustakin huumori on parempi kuin ei huumoria lainkaan.

John Ajvide Lidqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Trillerien ja zombien ystäville.

Helleaalto aiheuttaa päänvaivaa Tukholmassa. Sähkölaitteet temppuilevat. Ja kas, kuolleet heräävät henkiin. Osa ryömii Romeron kunniaksi ihan haudastaan. Ei mikään uskottavin juonenkulku ruotsalaisen Ajvide Lindqvistin kirjassa Kuinka kuolleita käsitellään. Mutta uskottavaa se yhtä kaikki on. 

Otin tässä askeleen kauhurealismia kohti ensimmäistä kertaa, ja se tuntui aluksi vähän oudolta. Täytyi vähän rypistää kulmia. Aivan kuin olisin lukenut trilleriä tai rikosromaania, mutta yliluonnollisella mausteella. Ajattelin kädet puuskassa, että en tykkää ruotsalaisista kirjoista ja kaiken kruununa Ajviden kirjan pohjalta tehty elokuvasovitus Ystävät hämärän jälkeen oli minusta laimea elokuva.

Sainpas syödä sanani. Ekat sata sivua meni lujaa, ja vaikka siitä vähän vauhti hidastui, niin vielä lopussakin heilui korvat tuulessa. Mukava matka. Sivut eivät tuntuneet raskailta laisinkaan. Kun nyt sanon että kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarkoitan juuri sitä. Mitään historiaan jääviä kaunokirjallisia temppuja ei tullut vastaan. Asiat on kuten on, mutta onhan ne tosi jännästi.

Pisteitä ja papukaijamerkkejä jakaisin siitä, että Ajvide osaa pitää tarinan niin hyvin kasassa, että neljälle sadalle sivulle ei mahdu kuin muutaman päivän tapahtumat, eikä silti tule yhtään sellainen olo että nyt jaaritellaan. 

Kuolleet ehkä pääsevät ihmisten ajatuksiin tässä kirjassa, mutta mikäs temppu se nyt on, kun Ajvide itse osaa maalata eri ikäisten ihmisten ajatuksia maailmasta tehden sen uskottavasti. Nuoruuden kipeän kapinan ilmenemismuodoista hypätään kristillisen eläkeläisrouvan hurjaan seikkailuun. Kaiken huipuksi tehdään niistä vielä ystäviä. Mahtavaa.

Ihmiset reagoivat, kuten uskoisin heidän reagoivan. Media taas reagoi kuten aina nykyään, mässäilevästi. Yhteiskunnan reaktio on myös hyvin tätäpäivää. (Huomasinpa pientä yhteiskuntakritiikkiä...Mutta länsimaisesta yhteiskunnasta ei oikein voi kertoa edes realistisesti ilman että se kuulostaa kritiikiltä.)

Vaikka media mässää, kirja ei. Se tarjoaa näkemyksiä. Joillekin kuolleiden herääminen tarkoittaa tietysti sitä, että kyseessä on maailmanlopun enne. Se on jokaiselle jotakin, sillä kuolema koskettaa meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin. Zombit jaksavat kiinnostaa, ovat oikein sitä kuuminta hottia nyt. Minua kiinnostaa tieteellinen näkökulma. Miten voi olla elossa, jos ei ole elossa? Onko kuolleista heränneillä tietoisuutta? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä on sielu? Näitä tässä on jankattu vuosituhansia. Entä jos me tiedettäisiin, mitä on tarjolla? Kuinka ihmisten suhtautuminen kuolemaan muuttuisi?

Ajatus ikuisesta elämästä maanpäällä on itse asiassa kammottava. Olla nyt täällä, aina.

Kiitän Ajvidea suositelleita, minä viihdyin. Ihanaa, että kirja oli hyvä, vaikka zombit olivat mitä olivat. Valitettavasti kirja ei vain näytä houkuttelevalta. Ei edes siltä miltä pitäisi. Kirja on realistinen, kansi epärealistinen. Eihän sydän edes näytä tuolta oikeasti. Kuten olen aiemmin maininnut, valitsen (turhamainen kun olen) usein kirjan kannen ja muutaman takakansiheiton jälkeen. Varmasti monta hyvää tarinaa jäänyt siksi lukematta.

Harmi. Tehkää parempia kansia.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Matka mustalaisuuteen ennen ja nyt.

Romaniväestön elämäntavan pinnan alle sukeltava tarinamainen Mustalaisäidin kehtolaulu on ymmärtävä, hellyttävä ja lämmin kirja. Yllättävänkin. Olisin lukenut aiheesta varmasti pitemmästikin, mutta Björk pysyy tiiviisti tarinassaan eikä säntäile muille poluille. Björkillä on selkeä kirjoitustapa, ja kirja menee eteenpäin ilman että tarvitsee vilkuilla loppupäähän, tarkistella huokaillen kahlattavaa sivumäärää.

Marjatta on monilapsisen romaniperheen vanhin lapsi. Hän tahtoo kertoa tarinansa alusta alkaen, ja juuriaan kunnioittaen. Marjatta haluaisi elää kuten valtaväestö, mutta omana itsenään. Helposti vaan käy niin, että sitten ei sovi mihinkään. Sikri-äiti ja Väinö-isä ovat lämpimiä ja etistyksellisiä romaneja, jotka laittavat lapsensa kouluun ja vähän lukisin rivien välistä, että toivoisivatkin romanien ottavan askelia pois vanhoista, ei niin toimivista tavoista. 

Björkillä on vainua sen suhteen, mikä on kiinnostavaa. Romanikulttuurista on kirjoitettu vähän, ja nyt kenties aika on kypsä ottamaan tämän kirjan vastaan. Minulla oli jostain syystä se ennakkokäsitys, että tämä olisi sensaatiohakuinen kirja, jossa kauhistellaan ja tarina jää sen sensaation alle. Siksi olikin ihana huomata että tarina oli lämmin ja tarkoituksenmukainen. Kaikkea muuta kuin kauhisteleva.

Ennen kirjan lukemista olin melko tietämätön romanikulttuurista. (No enpä sanoisi että nytkään olisin tiedolla voideltu). Kohtaamiset ovat olleet kapeita, joskus ovat romanit käyneet ovensuussa ja kaupustelleet. Toisinaan isäni on keittänyt heille kahvit, jutellut kuulumiset. Isäni kun tuntuu olevan täysin ennakkoluuloton ihmisten suhteen, hän kutsuu kahvipöytään jokaisen oveen koputtajan, jolla vain on aikaa jäädä. Itse en uskalla uskoa niin paljon hyvää ihmisistä, kunpa osaisinkin, mutta terveen epäluuloinen toivon olevani.

Minulle ainakin jäi tunne, että Björk tietää mistä kirjoittaa. Uskaltaa olla mielestelemättä ja tuoda esille myös kritiikkiä. Lopputulos ei jää mustavalkoiseksi, vaan kuvaa romanit ihmisinä, epätäydellisinä, kuten me kaikki ollaan. Olin jossain määrin yllättynyt, että romaneja kohtaan saatetaan olla näinkin epäoikeudenmukaisia. Heidän näkökulmastaan ei paljon puhuta.

Haluaisinpa tietää, mitä romanit itse ajattelevat kirjasta.

Marja Björkiin tutustuin jo aiemmin kirjalla Puuma. Pidin tästä enemmän kuin Puumasta. Oikeastaan en pitänyt Puumasta paljonkaan.

Palkintoja kahminut Poika alkoi kuitenkin kiinnostaa.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Kauniskielinen, mutta sisällötön.

Barret on tullut jälleen jätetyksi - tällä kertaa sangen tylysti tekstiviestillä. Neljä päivää myöhemmin hän näkee New Yorkin keskuspuiston halki kävellessään valoilmiön, jota ei osaa selittää, ja jota kukaan muu ei näytä näkevän. Merkitseekö se jotain, onko Barretille annettu jokin tehtävä, edes tarkoitus?

Barret muuttaa väliaikaisesti Tylerin ja Bethin luo. Veljen ja tämän naisystävän kanssa yhteiseen, hivenen ränsistyneeseen asuntoon. Tylerilla, huumeista pitävällä muusikolla ja syöpäsairaalla Bethillä ei juuri nyt ole varaa parempaan. Eikä se ole lainkaan huono järjestely, jokainen siinä pyhässä kolminaisuudessa tarvitsee toistaan.

Tyler ja Beth haluavat solmia avioliiton, vaikka yhteisistä vuosista ei ole takuuta, ja Tyler, muusikko kun on, tahtoo säveltää ja sanoittaa parhaimman kappaleensa, häälahjana kuolevaiselle elämänsä naiselle. Kuin voisi sillä pelastaa henkiä. 

Barret valoilmiöpähkäilyineen on kirjan keskuksessa. 

Molemmat veljekset ovat jo vähän siinä iässä, että voivat kysyä itseltään; Onnistuttiinko me elämässä? Onko elämä alussa vai lopussa, onko meillä toivoa?

Lumikuningatar on kiireetön teos, jossa ajatellaan paljon, ja tapahtumia on vähän. Aluksi yritin ajatella positiivisesti. Kyllä se tästä vielä lähtee lentoon, kunhan pääsee alkuun. Eihän nyt Cunningham voi olla pettymys. Kirja kuitenkin vaan lässähti enemmän ja enemmän mitä pitemmälle päästiin. 

Paikoin Lumikuningatar oli laimea, kaunisteleva ja tylsä. Ihmettelin moneen otteeseen, miksi ei tapahdu mitään. Junnataan tässä nyt vaan. Pelkästään kauniin kielen varassa ollaan aika hataralla pohjalla. Alun lumisateisuus jatkui loppuun asti. Kaikki se hömpötys Barretin näkemästä valosta tuntui turhalta.

En siis ihan vakuuttunut. 

Kuitenkin Cunninghamin nokkelat vertaukset olivat vailla vertaansa edelleen. Meillä kaikilla on varmaan ajatuksia, joita ei mielellään tuo edes itselleen julki. Cunninghamin henkilöhahmoilla ei kuitenkaan tätä itsesensuuria ole. Cunningham " -- tietää millaisia ihmisten halut kaikessa häveliäisyydessään ovat."

Kirja on hyvin suomennettu. Tuttu syvällinen huumori pilkisti aina välillä. 

Ihmettelen sitä, miten löydän näinkin hyvästä kirjasta näin paljon negatiivista sanottavaa. Lumiomenan Katjan kanssa olen kait aika samalla viivalla. Onhan tämä hyvä kirja, mutta kyllä nyt Cunninghamilta odottaisi vähän enemmän.

Samaa sukua en vielä ole lukenut, mutta kaikki muut Cunninghamit olen, ja poikkeuksetta olen myös pitänyt. Koti maailman laidalla on yksi lempparikirjoistani, ja teki suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten. Myös Tunneista nautin. Luen kyllä empimättä tulevaisuudessakin Cunninghamia, vaikka tämä nyt heikoksi jäikin.

Cunnighamin kirjojen maailmankuva on sellainen että voin siihen samaistua.

Mia Vänskä: Saattaja

Suomalaista kauhua parhaimmillaan.

Mia Vänskän Saattaja oli juuri sitä mitä hyvältä kauhukirjalta odotan. Viihdyttävä, koukuttava, ja karvat pystyyn nostattava. Tätä luki helposti keskiyölläkin, piti nimittäin hereillä, vaikka muuten varmaan olisivat silmäluomet lupsuneet. Petiin piti lopulta hypätä pitkällä loikalla, kuin pikkulikkana. (Onneksi avomiehen turvallinen kainalo oli lähellä.)

Saattajassa kääntäjänä työskentelevä Lilja palaa takaisin lapsuuden kotitaloonsa asumaan. Henkistä väkivaltaa sisältänyt parisuhde on tullut tiensä päähän ja jokin tuntuu vetävän Liljaa takaisin kotiin. Muutettuaan Lilja huomaa, että talossa tapahtuu kummia, valot räpsyvät itsekseen päälle ja tavarat vaihtavat paikkaa. Liljan unohtamat asiat yrittävät palata tietoisuuteen, mutta Lilja on haudannut ne syvälle. Lopulta tapahtumat menevät siihen pisteeseen, että Liljan on pakko kohdata todellisuus: hänellä on erityinen kyky, tai oikeastaan tehtävä, jota hän ei voi luikkia karkuun.

Kotimaista kauhua ei paljon ole tullut luettua. Tämä taisi olla ensikosketukseni. Hyvin on sana hallussa Vänskällä, ja lukisinpa mielelläni lisääkin tätä. Yliluonnolliset tapahtumat ja arkinen ihmissuhdedraama oli hyvin yhdistetty, eikä kumpikaan syönyt toisen uskottavuutta. Tai ainakin minä koin uskottavana myös yliluonnolliset tapahtumat, Vänskä on taitava kuvaaja.

Pidin erityisesti siitä, että kirjassa oli muinaista mytologiaa. Sielulinnut, karhut, sudet, kissat... Kuuntelisin niiden mytologisia merkityksiä varmasti yöt läpeensä, siksi tunsinkin pientä harmitusta ettei tässä menty sen syvällisempiin selityksiin, avattu sitä muinaismytologiaa enempää.

Karmivuudessaan tämä oli parasta kauhua pitkään aikaan. Vänskän kuvaama kellari oli paikka johon en menisi edes päivänvalossa. Erityisesti jäi mieleen Liljan seinimetsäseikkailu, ja Liljan äidin löytyminen kellarista. Niissä kohdissa nousi iho kananlihalle.

Joko te olette tutustuneet Vänskään?

Essi Kummu: Mania

Tämä outo viehätykseni lukea kirjoja ihmisten eri sairauksista sai minut lukemaan Essi Kummun Manian. Toiveissani oli saada vähän säpinää syksyyn. Takakansi lupaili piristävän erilaista juonta, vähän hulluakin. Kenties hullaantuisin itsekin!

Vaan enpä hullantunut, niin etäiseksi tämä jäi. En voi sanoa että varsinaisesti olisin nauttinutkaan lukemisesta, sillä oli hyvin selvää mihin suuntaan juoni oli menossa. Ehkä ei olisi kannattanut paljastaa kaikkea heti alussa? Hyvänä asiana pidin sitä, että vaikka kuinka yritän keksiä, en löytänyt tästä tarinasta opetusta. Ellei se sitten ollut se, että kellä tahansa voi napsahtaa päässä. Ja ettei kannata herättää nukkuvaa karhua. Ihan hyvä näin.

Kirjahan kertoo Lauran peliaddiktiosta, mutta se ei oikein riitä kuvaamaan. Ainakin voin sanoa, ettei Laura ole ihminen, johon haluaisin törmätä kadulla. Laura on väsynyt yksinhuoltajaäiti, joka on juurtunut vihaamaansa työhön puhelinmyyjänä. Ei hän saa edes paljon myydyksi, potkut odottaa. Mutta kun lapsi tuli ja mies lähti, piti jotenkin elättää. Kotona Laura pakenee tietokonepeliin, Simssiin. Päiväkoti-ikäinen Elina-tytär pakenee omaan maailmaansa, on milloin lintu, milloin tiikeri. Äiti ja tytär elävät sulassa sovussa. Salakavalasti elämään putkahtaa mies, joka repii pistokkeen seinästä, ruokkii Elinan, tuo naurua eli meteliä. Se voisi olla hyvä asia, mutta kun Lauran tuttua kaavaa ei saa rikkoa. 

Tuntui, että pääsin Lauran pään sisään, ja siitä kiitokset tarinan kerronnalle. Hyvä Essi Kummu. Vaikka ensin ajattelin, etten sinne Lauran päähän haluakaan. Lauran muistamattomuus oli todella pelottavaa. Ajattelinpa sitäkin, miten erilaisia me kaikki olemme sairauksissamme, vaikka meillä olisi sama tauti. Miten erilainen joku toinen on maniassaan, kuin Laura tässä kirjassa.

Lauran arvaamattomuus piirtyi hyvin taitavasti esille. Päivät vain menivät ja menivät, puolikuolleena väsymyksestä, Laura havahtui aina välillä huomaamaan, jaa, tässäkö minä olen. Se on tuttua minullekin.

Kuitenkin Laura on rakkauteen kykenevä ja varsin looginen, ei tunnu hullulta, vaan äärimmilleen "venytetyltä". 

Sekavasta sepustuksestani huolimatta, tämä oli kirja, jota suosittelen luettavaksi. Kirja voi kuitenkin aiheuttaa ahdistusta.

Seuraavaksi sitten Murakami - Sputnik, rakastettuni, Elina Tiilikka - Myrsky, Mia Vänskä - Saattaja, John Irving - Vapauttakaa karhut ja  Ajvide Lindqvist - Kuinka kuolleita käsitellään. Hyvältä näyttää, ja ainakin Vänskän kirjan kanssa näyttäisi menevän yöunetkin.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Tästä kirjasta minä pidin. Nautin joka hetkestä, en pitkästynyt enkä pettynyt. Bongasin tämän aikaa sitten Annamin blogista (lue Annamin mietteet linkin takaa), ja tulin jo silloin siihen tulokseen, että tässä voisi olla kirja josta pitäisin. Niin tein. Kirjan luettuani, minulle jäi samanlainen olo kuin vaikuttavan näytelmän jälkeen.

Migreeni, epilepsia, tourette, aivoinfarkti, Shy-Dragerin oireyhtymä, hepaattinen enkefalopatia, hysteria, konversihäiriö, psykoosi, bipolaarisuus, essentiaalinen vapina, yliannostus, strobovalo-oksennus, subakuutti sklerosoiva panenkefaliitti, salamamyrsky, säkenöintiä, kipu kipu kipu, kaikki särkyy ja putoaa sinne missä yhdenkään ihmisten ei tulisi käydä kertaa enempää, ei enää mitään väliä mikä, kolmoishermosärky, fibromyalgia, myasthenia gravis, gravitaatiohäiriö, Hortonin syndrooma, serotoniinioireyhtymä, aivokasvain, multippeliskleroosi, parkinsonismus idiopahicus, tanssitauti, ALS, ABC kissa kävelee, vaan ei ilman opiaatteja.

Valkoinen valo on kirja kivusta. Aluksi luulin, että kirja kertoo yksinkertaisesti vain Marian selittämättä jääneistä kivusta ja erakkoelämästä, johon Luukas tuo vierailuillaan valoa. Kun henkilöitä tuli esille enemmän ja enemmän, tajusin että jokaisella heistä on kipunsa eikä kenenkään kipu ole toisen kipua suurempaa. Jokainen myös suhtautuu kipuunsa eri tavalla, antaa sen tuhota itsensä eri tavalla. Joka tapauksessa, kipu tekee tuhoaan.

Vaikka alkuun päivittelin, kun kirjaan tunki niin monta henkilöä enkä ollut kiinnostunut kuin Mariasta, olin lopulta iloinen että heitä tuli. Ainakin Lyydian kipu tuntui tavallaan helpottavalta, hän ei ollut antanut sen katkeroittaa itseään. Ainakaan ihan täysin.

Myös vihastuin. Halusin huutaa Lyydialle että nyt loppui se juopottelu, totta kai miehesi lähtee, kun haiset roska-astialle! Halusin huutaa Luukkaalle, että on siinäkin aviomies, palaa kotiisi ja kuuntele vaimoasi! Halusin huutaa Marialle, että ei kipusi oikeuta sinua tuhoamaan toisten elämää. Silti ymmärsin heitä kaikkia ja päädyinkin olemaan surullinen.

Tai en pelkästään surullinen, sillä ei tämä sellainen surussa kahlaamisen kirja ollut. Vaikka tuntui että toivo oli käsite johon kellää henkilöllä ei ollut enää varaa. Niinpä aavistelin, kun kirja lähestyi loppuaan, ettei tästä onnellista loppua tule millään. Mutta se on kai lukijan vinkkelissä, mitä pitää onnellisena lopetuksena.

Muista Kuisman kirjoista en tiedä. Sydänvarjoon törmäsin pari viikkoa sitten kirjastossa, mutta jokin vain esti minua lainaamasta sitä. 

Mitä sattumia, muutin tänne paetakseni elämää, ja elämä tunki väkisin minun luokseni kylään.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Ranskalaisen Marie NDiayen triptyykkiromaani Kolme vahvaa naista luo heti ensimmäisessä osassaan niin erilaisen maailman eteeni, etten tiedä hetkeen mitä ajatella. 

Kuten ensimmäisen tarinan Norah, haluan vain palata tuttuun, yksinkertaiseen, suorasanaiseen, länsimaiseen elämääni ja unohtaa muun maailman erilaisuudet. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja nyt olen kahden vaiheilla, pidinkö vai enkö.

Ensimmäisen tarinan vahva nainen, menestynyt asianajaja Norah, palaa Afrikkaan isänsä pyynnöstä. Norahin isä se vasta onkin, etäinen, julma ja vaitonainen mies, joka halveksii naisia, etenkin rumia sellaisia. Norah on kasvanut köyhästi Raskassa äitinsä ja siskonsa kanssa, isän lähdettyä matkoihinsa Norahin veli, Sony, kainalossaan. Sony on asunut isänsä luona rikkaasti ja leveästi, saaden kaiken mutta ei rakkauta. 

Nyt Norahin tuntema julma mies on kuitenkin alistunut ja yksinäinen, ja selkeästi jotain vailla.

Norahin muistot isästään ovat niin poikkeuksellisen kylmiä, että niin kertoja kuin lopulta Norah itsekin päätyvät miettimään, ovatko ne todellisia. Sitä jäin minäkin miettimään - ovatko muistot koskaan rehellisiä?

Seuraava tarina on mielenkiintoisin. Se on Fantan tarina, ilman että Fanta on oikeastaan koko tarinassa, sillä hänen miehensä on kertojana. Tämä tarina on perinjuurin raskalainen ja siinä lajissa onnistunut. 

Jos hän esimerkiksi ehdotti Fantalle ja Djibrilille, että mentäisiin ravintolaan tai tehtäisiin pikku kierros kanoottikerholla, hän tunsi miten hänen kasvoilleen heti levisi epäilevä, valmiiksi pettynyt ilme, näki miten vaimon ja pojan kauniit, aivan samannäköiset kasvot vastaavasti muuttuivat huolestuneiksi tai hivenen hämmentyneiksi (pojalla joka käänsi katseensa tavoittamaan äidin katsetta, koska ei ymmärtänyt isänsä salaisia aikomuksia), ja silloin hänet väistämättä täytti kauna ja hän ravostui ja ärähti: "Mitä, eikö teille ikinä mikään kelpaa?" ja niin ne ainot asiat, joita hän tässä maailmassa rakasti, jähmettivät kauniit kasvonsa synkkään välinpitämättömyyteen, työnsivät ääneti pois elämästään ja ajatuksistaan hänet, äreän ja arvaamattoman miehen, jonka läsnäoloa heidän oli pahaksi onnekseen siedettävä toistaiseksi, kuin muistumaa piinallisesta, hävettävästä unesta. 

Välillä kävi mielessä että jopas se nyt eskaloitui. Ja nopeasti. Mutta tätä rataa, tai oikeastaan vielä epäilevämmin kulkevat Rudyn ajatukset itsestään, ja toisista ihmisistä.

Paljon jää tulkinnanvaraan, joten jos oikein haluaa älynystyröitään hieraista, niin tässäpä pala purtavaksi. En nimittäin usko alkuunkaan, että asiat menivät kuten kirja antoi ymmärtää. Siellä pinnan alla oli aina jotain mitä ei suoraa sanottu.

Mutta ikävä kyllä tämä oli enemmän ranskalainen kuin afrikkalainen romaani. Hämäännyin afrikkalaistyylisestä kannesta niin paljon, että luulin saavani jotain afrikkaista luettavakseni.

Muistin jälleen kerran miksi en lainaa ranskalaisia teoksia. Vaimoni eroottisen potentiaalin (David Foenkinos) luettuani olen kiertänyt ne kaikki kaukaa. Ranskalainen kirjoitustapa ei vaan tunnu pääsevän minun ihon alle.

Ndiaye on itse siis raskalaissyntyinen, senegalilaiset juuret omaava nainen. Ndiaye sai ensimmäisenä mustana naisena arvostetun Goncourt-palkinnon, ja oli viime vuonna ehdolla Man Booker International -palkinnon saajaksi, historian nuorimpana ehdokkaana.

Enemmän jäin miettimään NDiayen omaa isäsuhdetta. Niin paljon isäsuhdeongelmia oli tarinan vahvoilla naisilla. Johtuneisko hänen oman isänsä lähdöstä. "Ndiaye on kasvanut pariisilaisessa lähiössä, ja senegalilaisesta isästään huolimatta pitää itseään täysin ranskalaisena. Isä palasi Senegaliin pian tyttären syntymän jälkeen, ja NDiaye tapasi tämän seuraavan kerran vasta aikuisiällä." - kertoo Wikipedia.

Halusin kovasti pitää tästä, yritin ihan tosissani kaivaa jotain mistä olisin pitänyt. Takakansitekstin perusteella luulin saavani jotain aivan muuta: Väkevä romaani kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytyksille ei. 

Kaunis ajatus.

Syy miksi luin tämän pikavauhtiin, oli se, että halusin tästä äkkiä eroon. Ihan harmittaa, mutta eihän se kirjan vika ole jos ei lukijalla ole tarpeeksi älyä huomaamaan kirjan hienoutta.

Ehdottakaa luettavaa!

Kuva: Pinterest.

Se tunne kun jahkailet tuntikausia kirjastossa ilman että löydät mitään luettavaa. Tuttu tunne, vai olenko ainoa?
Listan kanssa kirjastoon meneminen ei auta ongelmaani, kun yleensä ne houkuttevimmat kirjat on olleet muidenkin mielestä houkuttelevia, jotenka niitä ei hyllyiltä löydä.
Varausmaksua taas en mielelläni pulita kirjasta, josta en tiedä onko se lukemisen arvoinen.

Yritin selailla teidän kanssasisarten ja -veljien blogeja ja löytää lukuvinkkejä, mutta en onnistunut kovinkaan hyvin.
Ehdottakaa siis luettavaa, mielellään kirjoja jotka ovat ilmestyneet jo jonkin aikaa sitten. Aivan mistä vain kategoriasta. Olen kaikkiruokainen. Kunhan vain itse olette pitäneet.

Tosin. Syksystäkö johtuen vai mistä, mutta jostain syystä vähän vanhemmat (tai mikseipä uudemmatkin) kauhukirjat kiinnostaisi. Käytännössä ainot kauhukirjailijat joihin olen tutustunut ovat Lovecraft, Poe, King ja Kingin poika, Joe Hill. Aika jännä juttu, sillä olen muuten pitänyt itseäni kovastikin kauhukirjallisuuden ystävänä.

Toinen syy tähän intooni kysellä kirjoja, on se, että alueeni tiekkö-kirjastot menevät muutamaksi viikoksi kiinni. Tämä viikko on vielä aikaa lainailla. Sehän ei minulle sovi yhtään, sillä käyn kirjastossa melkoisen usein ja otan sieltä sitten yhden tai kaksi kerrallaan.

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

'

Alkuvuodesta ilmestynyttä Äidinrakkautta tarvitsi lukea vain pari ensimmäistä riviä, ja tiesi ettei tätä parane kirjaston hyllylle jättää pölyttymään, vaikka Bazarin kustantamista kirjoista harvoin olen helmiä löytänyt. Tarina sai ajan kulumaan siivillä. Huomasinpa viivytteleväni ruokakauppaan lähtemistä, kun piti aina saada se yksi kappale vielä luettua.

Ella on jättänyt vaikeita kysymyksiä kysymättä ja kulkenut elämässään silmät lapuilla. Ensimmäinen avioliitto suurkaupungissa ajautui karille läheisyyden puutteen, mutta myös menetysten vuoksi. Viimeistään lukuisat keskenmenot saivat hauraan Ellan juoksemaan, yrittämään onneaan toisissa kuvioissa. Ellan uusi elämä Kalifornian maaseudulla, uusioperheen äitipuolena, on sopivan yksinkertaista. Joen lapsista on tullut kolmen vuoden aikana aivan yhtä rakkaita, kuin olisivat omia. Yksikertainen muuttuu mutkikkaaksi, kun meren äärellä valokuvaamassa ollut Joe hukkuu yhtäkkiseen hyökyaaltoon.

Kuinka siitä noustaan takaisin jaloilleen, ja miten lasten käy, kun aiemmin matkoihinsa läksinyt biologinen äiti ilmestyykin yllättäen kuvioihin? Joen kuolema on vasta alkusoittoa, vaikka jo yksin se musertaisi heikoimman. Ella nousee kirjassa feeniks-linnun tavoin, lastensa tähden, taistoon oikeuksistaan. Ella myöskin onnistuu tekemään napakymppimäisen suorituksen lesken roolissaan - hän romahtaa ja raivoaa mutta suoristaa selkänsä juuri niin monesti kuin kuka vain vahva ihminen samassa tilanteessa.

Salaisuudet ja ilmassa leijuvat kysymykset alkavat saada vastauksia, kun kerrankin on pakko avata suunsa, jotta elämässä päästäisiin eteenpäin. Varsin aikuismaisesti kirjassa ajatellaan monesta näkökulmasta eikä sorruta mustavalkoisuuksiin. 

Mukavana bonuksena näin miljöön, joka oli herkullisen ilalialainen, viineineen ja luomuhedelmineen. Metsät hengitti ja meri tuntui vihreältä ja suurelta.

Elif Shafak: Kunnia

Kaikki johtui siitä, että naiset oli tehty hienoimmasta batistista, Naze jatkoi, kun taas miehet oli leikattu paksusta ja tummasta kankaasta. Sillä lailla Jumala oli räätälöinyt nämä kaksi, toinen oli toista ylempi. Eikä ollut ihmisten asia kyseenalaistaa, miksi Hän oli niin tehnyt. Merkitystä oli vain sillä, että mustassa värissä tahrat eivät näkyneet toisin kuin valkoisessa, joka paljasti jopa pienimmän likapilkun. Samasta syystä ryvettyneet naiset huomattiin heti ja erotettin muista kuin akanat jyvistä. Näin ollen kun neitsyt antautui miehelle - vaikka tämä olisi ollut mies, jota nainen rakasti - nainen vaaransi kaiken, kun taas miehellä ei ollut kerrassaan mitään menetettävää.

Kurdien elämäntapaa auki repivä Kunnia on Toprakien sukutarina kolmessa polvessa. Aina alkaen vuonna 1945, pienessä kylässä lähellä Eufratjokea, päättyen 70-luvun Lontooseen.

Päähenkilöitä on niin monta, että aluksi on hankala hahmottaa kuka on kukakin, mutta hyvin kirjoitettu tarina pitää otteessaan, jos vain on kärsivällisyyttä sen matkaan lähteä. Kunnia tarjoaa niin monta tarinaa - ja vielä tarinaa tarinan sisällä, että minun oli ainakin aivan pakko piirtää väliin jo käsitekarttaa jota pysyin luvussa siitä kuka oli kenenkin sisko, täti tai aviomies.

Kenen tarina on mielenkiintoisin? Päähenkilön lailla jylisevän Iskenderin, joka on tumma, tulinen ja varsin karismaattinen, mutta kuitenkin nuori, isätön ja vaikutuksille altis? Vai Iskenderin pikkuveljen, valloittavan Yunus-pojan, joka uskoo hyvää ihmisistä, ja kyselee naiiveja kysymyksiä?

Kirja on nimivihjauksesta päätellenkin kunniamurhista kertova. Sitä se toki onkin, mutta mielenkiintoisemmaksi koin naiskuvan pohdinnan, sekä tietenkin kurdiyhteisön ja länsimaisen kulttuurin kohtaamisen. Kirjan englantimiljöö on kulmikkain ja aidoimman tuntoinen.

Kunniakin tässä on nimenomaan naisten kunnia, jonka säilyminen tuntuu olevan elinehto. Väkivaltaa ja sen määrää sekä julmuutta ei tässä tapauksessa oikein voinut ohittaa olankohautuksella, sillä onhan tämä kirja varmaankin syntynyt halusta tuoda esille juuri se totuus, että kunniamurhia yhä tapahtuu. 

Silti, en voi olla pyörittelemättä silmiäni, miten voi olla niin, että olisi muka kunniallista tappaa oma ns. häväistynyt tytär, joka palaa mönkään menneeltä romanssireissultaan, mutta itse voi miehenä mennä ja tulla ja viettää yönsä kenen tahansa kainalossa. 

Hankala silti sanoa pidinkö tästä hyvän tarinan vuoksi, vai koska syyskelit vihdoin saapuivat ja voin kaivautua vällyjen alle kirjan kanssa tunnelmoimaan. :o Silloinhan kaikki luettu on astetta aistillisempaa. 

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

He eivät huomaa sitä itse, mutta kun tämän kaupungin asukkaat kulkevat kaduilla, on kuin he kulkisivat suossa.
 

Valheet on kirja, josta on hankala kirjoittaa. Lukukokemuksena se on nautinto. Niinpä en ala tässä tekemään mitään turhaa tutkielmaa, vaan kerron lyhyesti ajatukseni.

Ensinnä.

• En ole varma ymmärsinkö alkuunkaan mistä oli kyse.
• Kirja poukkoili sieltä sun täältä, ja juuri kun tunsi päässeensä jonkun pään sisään, vaihtui pään omistaja. Silti ihmeen kummasti kirja pysyi koko ajan samalla aaltopituudella, kaikki sen henkilöt oli sumuisia.
• Jokainen kirjan päähenkilöistä oli nidottu yhteen. Vaikka he eivät välttämättä edes tunteneet toisiaan. Kiehtovaa.
• Kirjassa unohtui aika, se ei ollut selkeästi etenevä, ei tiennyt aina palattiinko seuraavassa luvussa eteen vai taakse.
• Varsinaisesti mikään tapahtumista ei pääse ihon alle, vaan olikohan tarkoituskaan. Johtunee unenomaisuudesta, kirjan päätyttyä tuntuu kuin olisi kävellyt ajatuksissaan harmaassa tihkusateessa. Tässä kirjassa mikään ei huutanut.
• Hyvin punottu, ihanan vaivaton. Tuntuu kuin olisi kirjoitettu tuosta noin vain. Ilman pitkää pohtimista, se olisi vain soljahtanut paperille.

Kirjan loputtua, suljin sen rauhallisin mielin, ja jäin pohtimaan.
Hyvin käytetyt kolmesataa sivua, ja ihmettelyt päälle: miten olen voinut joskus jättää tällaisen helmen kesken? Satuinpa nyt olemaan tuulella, jolloin herkän melankolinen kieli sopi minulle.
Tulee halu lukea seuraavaksi jotain hyvin erilaista. Mutta myös halu palata Koskiseen. Ja näyttäisipä tuota syksyn uutuuksista tulevankin, Vaaleanpunainen meri.

Pitäisikö minun siis aloittaa alusta, lukea kirja muistiinpanoja tehden, jotta pääsisin jonkinmoiseen tulkintaan?
Ei varmaankaan.
Tämä oli juuri sitä mitä toivoinkin, eli unenomaista tekstiä.

11 haastekysymystä

Sain ennen lukujumia Sabinan knallin Essielinalta haastekysymyksiä. Olenko nolo vai mikä kun vastaan vasta nyt, monta kuukautta myöhässä.. 


1. Mikä biisi pelastaa aina takuuvarmasti päiväsi?
Justin Bieber - Boyfriend, tuo mieleen mukavia ja ei-niin mukavia muistoja baari-illoista ja kahden vuoden takaisesta syksystä, jolloin olin vielä läheisissä väleissä silloisen parhaan ystäväni kanssa.

2. Mikä oli haaveammattisi lapsena?
Kirjailija, mikä on tosi kummallista, koska en lukenut paljon lapsena. Kirjoitin myös todella vähän. Mutta kirjailija joka tapauksessa halusin olla, koska tykkäsin kirjoituskoneista ja näpyttämisestä jo silloin. Silläkin saattoi olla vaikutusta, että en lapsena tykännyt ihmisistä, olin todella syrjäänvetäytyvä luonne, ja halusin jonkin erakkomaisen työn. Enpä ole noista ajoista paljon muuttunut.
Ja totta kai - poliisi ja näyttelijä oli korkeella mun listalla.

3. Jos saisit valita itse, mille historialliselle aikakaudelle syntyisit mieluiten?
Tää on tosi paha. Mua kiehtoo kivilinnat ja nummet, ja Humiseva Harju saa mut aina märisemään sitä epäoikeudenmukaisuutta, kun en ole syntynyt siihen aikaan. Loppujen lopuksi en varmaan viihtyisi kovin hyvin ilman sähköä tai juoksevaa vettä, mutta ne maisemat ja tavat varmaan korvais jotain. Kuitenkin, jossakin vanhassa englantilaisessa tai irlantilaisessa tai skotlantilaisessa kylässä, kauan sitten.

4. Mikä on omituisin tai hämmentävin paikka, jossa olet ikinä käynyt?
Turku.

5. Mistä kirjasta olet viimeksi keskustellut jonkun kanssa?
Harvoin keskustelen kasvokkain kenenkään kanssa kirjoista. Poikakaveri lukee mutta niin erilaista tavaraa (sotakirjallisuutta....), että siitä ei juuri keskustelua saa aikaan.

6. Asia, jonka tekisit heti, jos vain uskaltaisit?
Olisin oma itseni. En vähättelisi itseäni.
Olen liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen. Lisäksi vielä vaivaan päätäni kauheasti sillä mitä muut minusta ajattelee, oon suorastaan paranoidi sen suhteen, että puhuukos ne nyt selän takana ja voi kyynel jos nyt kaikki ei pidäkään musta.

7. Milloin viimeksi sinulle on sattunut jokin hauska kohtaaminen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa? Millainen tilanne oli kyseessä?
Työskentelen toimittajana, joten elämäni on tällä hetkellä täynnä hauskoja kohtaamisia täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Joskus sitä tapaa ihmisiä jotka ovat samalla aaltopituudella tai jossain siinä lähimaastossa, ja joihin tutustuisi oikein mielellään, eikä haastettelutilanteesta ole yhtään kiire pois. Sitten juodaan toinenkin kuppi kahvia ja kummastellaan maailmanmenoa, ollaan ihan ihmisiä toisillemme - ei vain toimittaja ja haastatelteva.

8. Minkä taidon haluaisit omata/opetella vielä joku päivä?
Jonkin kädentaidon - niissä olen surkea. Johtuneisko siitä että äitini on todella hyvä, ja koska jotenkin on pitänyt kapinoida, niin sitten olen päättänyt, että käsitöitä en kyllä varmasti koskaan tule tekemään, ihan mummojen hommaa! Nyt tuntuu ikävältä kun en osaa arvokkaita perustaitoja, kuten vaikka sitä sukan/maton/pipon -kutomista. Hyvä juttu on se, että kirjastosta saattaisi löytyä joku aloitteittelevan neulojan teos, jota jopa minä ymmärtäisin. Muistan lapsuudestani, että neulominen oli rauhoittavaa, kun sen osasi...

9. Mitä odotat eniten kesässä? (odotin)
Lukemattomia asioita. (heh.) Kesäaamuja, kesäöitä, grillaamista, ukkosia, juoksulenkkejä, lämpöä, nurmen tuoksua sateen jälkeen, ja sitä tunnetta että maailma avautuu, eikä rajoitu kämpän sisälle - voi ilman keuhkokuumeen vaaraa olla myös ulkona.

10. Elokuva, jonka kaikkien tulisi mielestäsi nähdä?
American History X - ja tätä ei tarvinnut miettiä pitkään. Muistan kun näin tämän, ja sen jälkeen olin kolme päivää oudossa sumussa. Jotenkin jysähti tajuntaan kertaiskulla.

11. Minkälainen olisi unelmiesi lomamatka?
Suunnittelematon. Mä suunnittelen asiat aina tosi tarkkaan. Teen hotellivertailun, yksityiskohtaisen listan tavaroista jotka otan mukaan, listan mahdollisista kuluista ja ei niin mahdollisista kuluista, eli mahdollisista yllätyksistä matkan varrella. Toki pitää olla ensiapulaukku ja paikkakunnan teekoon numero tallennettuna kännykkään. Mun koiraki matkustais suojakypärä päässä jos saisin päättää. Jos taas lähden mun rämäpää-kaverin kanssa matkaan, niin silloin pitää huolehtia senkin puolesta!
Mä en koskaan myöhästy, ja mulla on aina Suunnitelma B. Mutta joskus olis kiva ihan vaan lähtee, vaikka reilaamaan! Kyllä se elämä kantaa liftarinkin kotiin.

David Nicholls: Kaikki peliin

Brian Jackson on päässyt opiskelemaan englannin kirjallisuutta. Hän pakkaa reput, hyvästelee vanhat toverit ja äidin. Alkaa totutella uuteen maailmaan ja itseensä. Ihastuu yläluokan tyttöön Aliceen, ja kaatuu rähmälleen maahan.

Sosiaalisesti kömpelö Brian tähdittää romaania aina sen myötähäpeämäiseen loppuun, tehden sen ainakin tyylillä.

Brian on kyllä keskivertoa tietäväisempi tyyppi, mutta valitettavasti ei vain sosiaalisesti. Harmittavan monelle muulle, Brian on pelkkä vitsi. Hän osaa kyllä olla itseironinen, ja se on kirjan parasta antia.

Mutta jos sivuuttaa Brianin tunteet ja menee itse kirjaan: Kirja on ihanan viihdyttävä. Kertoja on nokkelasanainen. Huumori vain on sellainen laji, ettei aina voi kaikki miellyttää. Huonon maun vitsejä on myös seassa. Jotkut saattaa loukkaantua.

En vain voinut olla miettimättä, miten Brian voi olla niin tiedostava, ja silti niin kömpelö. Ehkä se ajatus ei vaan kertakaikkiaan mene perille asti? Aivan kuin tajuaisi tekevänsä itsestään pellen, mutta tekee silti. Turhauttavaa.

Viha on iso sana, mutta väittäisin silti että vihasin yläluokantyttö-Alicea. Pyöritellä nyt Briania ees taas vuoden päivät. Tulipa mieleeni sanonta, että antaa ymmärtää, ei ymmärrä antaa. 

Aivan toista oli sarkastinen Rebecca, joka valitettavasti tuntui väliin Brianiakin kiinnostavammalta.

Nuortenkirjamainen teos, mutta sen verran on älyä pelissä että saattaa jotkut pudota kelkasta. Minä en kaikkia info-osuuksia ja tietokilpailukysymyksiä jaksanut ajatuksella lukeakaan. 

Kirjassa sivutaan Brianin nörttiyttä, isäsuhdetta, naisseikkailuja. Se on kirja yliopistoelämästä ja kaveruudesta. En silti osaa hahmottaa mitään pääteemaa. Se nyt vain on ote Brianin kömpelöistä nuoruusvuosista. Sisältäen monia hyviä huomioita.

Tehtäköön täysin selväksi, että yksinäisyys on pahin mahdollinen piirre. Jos kertoo alkoholiongelmasta, syömishäiriöstä tai jopa siitä, että isä kuoli silloin kun itse oli vielä lapsi, voi melkein nähdä keskustelukumppanin silmien välähtävän mielenkiinnosta ja innostuksesta. Ongelmasta voi keskustella, sitä voi analysoida ja se on mahdollista jopa parantaa. Jos sen sijaan kertoo olevansa yksinäinen, niin siihen suhtaudutaan totta kai päällisin puolin myötätuntoisesti, mutta jos katsoo tarkkaan, voi nähdä kuinka keskustelukumppanin käsi hamuaa sekän takana jo ovenkahvaa aivan kuin yksinäisyys voisi tarttua. Siellä yksinäisyys on latteata, hävettävää, tavallista, tylsää ja rumaa.

Tätä on verrattu Nick Hornbyyn. Miksipä ei. Mulla tuli mieleen Sieppari ruispellossa.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Sitten me esittelimme itsemme. Nimi. Ikä. Diagnoosi. Tämänhetkiset kuulumiset. Minä olen Hazel, minä sanoin omalla vuorollani. Alun perin kilpirauhassyöpä mutta nyt keuhkoissa isoja sitkeitä etäpesäkkeitä. Ja minulle kuuluu hyvää.

Oikeasti Hazelille ei kuulu niinkään hyvää. Hän on yksinäinen teinityttö, ja kotinsa vanki, sillä kouluun ei kannata enää mennä kun eihän tulevaisuutta kuitenkaan hänen diagnoosillaan ole. Normaaleista teinivuosista ei ole tietoakaan, kun mukana raahautuu aina happilaite, ja vanhemmatkin hössöttävät vieressä ihan kuollakseen. 

Syöpäsairaiden nuorten vertaistukiryhmässä Hazeliin iskee silmänsä nuori, komea, yksijalkainen Augustus - Heidän matkastaan tässä kaikessa on kyse. Kuvioihin tulee kaikki ne tavalliset murheet joita voi kokea rakastuessaan aikapommiin.

Jossain päin internettiä väitettiin tämän olevan suunnattu Twilightista pitäneelle yleisölle, mutta minun mielestäni tällä ei ole sen tarinan kanssa paljonkaan yhteistä. Molemmissa on nuorten rakkaustarina, molemmissa on myös saavuttamaton rakkaustarina, mutta siihenpä ne yhteneväisyydet jääkin. 

Tässä kuitenkin käydään ihan järjellisiä keskusteluja, artikuloidaan aika pitkäänkin välillä, käytetään jopa niin hienoja sanoja että ne pitää googletta ennen kuin tajuaa mistä on kyse (esim hamartia).

Välillä ärsytti. Ärsyynnyn helposti. Nyt koin aavistuksen rasittavana sen, että Hazelin lempikirjaa Viistoa valoa, luettiin niin monen eri sukulaisen toimesta. Se kirja varasti aika susiosan tästä kirjasta. Asiaan tuotiin syvyyttä kun itse kirjailijaakin tuotiin eläväksi, mutta silti, minusta tuntui että mentiin siinä asiassa vain enemmän metsään. Varmaan joku tykkäsi? 

Uskokaa silti, että pidin kirjasta. Se oli helppoa luettavaa, eikä rasittanut päätä, teksti oli isofonttista ja kieli sujuvaa, hauskaakin. Menin jopa siihen lankaan, että tuhersin itkut monet kerrat kirjaa lukiessani. En ehkä päähenkilöiden takia, vaan itsekkyyttäni. En haluaisi menettää syövälle ketään läheistäni, enkä kyllä haluaisi sen pesiytyvän itseenikään. 

Kirja oli positiivinen yllätys, siinä oli kunnianhimoa. Se ei ollut perinteinen rakkaustarina, siinä oli mainittu kuuluisia filosofeja, siinä juostiin älyllisten asioiden perässä, ei oltu typeriä. Se olisi hyvin helposti voinut olla lässyttävä, yllätyksetön ja siirappinen, vaan ei ollut. Koskettavia kohtia oli, mutta annettakoon anteeksi, eihän tässä kuitenkaan sen vähempää kuin syöpää sairastettu. Silti mihinkään liioittelusiirappiin ei sorruttu. 

Päähahmot oli hyvin rakennettu. Sivuhahmoista vain Hazelin isä tuntui kolkolta. Olisin kaivannut kovasti muiden näkemyksiä, sillä tässä oltiin vain Hazelin ajatuksissa. Odotin pääseväni edes sen komean Augustuksen aivoihin. 

Kirja oli älyllinen, ei ehkä nerokas, mutta kuitenkin nokkela nuortenkirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen, enkä katunut sen aloittamista hetkeäkään. Sen seurassa hymyilin, nauroin, itkin, opin, ja se teki pieniä muutoksia maailmankuvaani.

Tässä yritettiin romuttaa sitä käsitystä että syöpäsairaat ovat urheita sankareita. Siitä pidin erityisesti. Vuorosanoissa oli sarkasmia, mikä sai ainakin minut viihtymään. Ehdottomasti, tällaisia kirjoja kaivataan lisää.

Kirjasta pitäneille suosittelen elokuvaa A Walk to Remember, jonka kanssa itkin silmät päästäni pari vuotta sitten.

Mitäs te? Joko on leffa katsottu / kirja luettu? 

Riikka Pulkkinen: Vieras

Teini-ikäisenä viihdyin pohjoisen pikkukaupungin rautatieasemalla, kuuntelin kuulutuksia oudon tyyneyden vallassa: aina voisi astua junaan, herätä toisissa kaupungeissa.

Riikka Pulkkisen Vieras oli minun kirjani jo kahdeksannella sivulla. Ehkä henkilökohtaisista syistä: Tiedän miltä tuntuu, kun haluaa paeta, haluaa astua junaan, matkustaa jonnekin, mistä ei tunne ketään. Sitä en tiedä, onko silloin helpompi olla oma itsensä vai ehkä esittää jotain muuta.

Päähenkilöön Mariaan on siis helppo mennä syvälle. Vaikka Maria on pappi, ja uskonto vie kirjasta aimon palasen, sitäkin korjasi hieman se, että epäilykselle oli annettu sijaa: itse asiassa epäilys oli hyvin suuressa osassa. 

Maria lähtee messun jälkeen. Hänen messussa lausumansa sanat tuntuvat ontoilta, valheelta ehkä, ainakaan hänellä itsellään ei ole niihin uskoa. Taakse jää aviomies ja isä, eikä kirja heihin usein palaa. Lähteminen tuntuu äärimmilleen vedetyn ihmisen viimeiseltä teolta. Siellä on jonkin muututtava, ennen ei takaisin tulla, viestittää kirja.

Menneet kerrokset tulevat hiljalleen pinnalle. Välillä ollaan tässä hetkessä eli Amerikan mantereella, välillä käydään siellä, missä kipu tapahtui ja syntyi.

Minulta tämä kirja kysyi tärkeän kysymyksen. Pahaa tapahtuu ja suru jättää aukkoja, elämä on eittämättä epäreilua, toisille enemmän kuin toisille. Miten selvitä elämästä ilman katkeroitumista, ja mistä luoda uskoa itseensä? Vaikka näinkin kliseinen kysymys on taustalla, kirja ei tunnu vanhalta.

Maria on surussaan yrittänyt pitää itsensä kasassa "väärin" keinoin. Kaikki on hänellä järjestyksessä, hän syö niin ja näin paljon, ei yhtään enempää, takavuosien anoreksia ei minun mielestäni hallinnut kirjaa, mutta siellä se on taustalla. Aivan yhtä kiihkeän ankarasti Maria on ottanut uskonsa.

Kirjassa matkustaminen saa suuren palan. Maria matkustaa koska pelkää. Matkustaa, koska äitinsä ei voi. Matkustaa, koska Suomessa kaikki on pelkkää kuolemaa. 

Moniteemainen kirja olisi jo näistä paloista koottuna hyvä, mutta mukana on myös muukalaisuus. Voi siis ennakkoluuloista Suomeamme, jossa ei ole sijaa erivärisyydelle. Siinä mielessä kirja ei tuonut mitään uutta esille, mutta yritti kyllä koskettaa kyynistäkin.

Minun kokemukseni mukaan me pelastamme täällä toinen toisemme.

3 hyvää syytäni blogijumiin

Parin kuukauden blogilomailun jälkeen on aika ottaa härkää sarvista ja palata sorvin ääreen. Vähän hävettää ja nolottaa, lähinnä itseni takia, koska mulla oli kovat tavoitteet lukuharrastuksen suhteen. Mutta nyt tuntuu kuitenkin ihan hyvältä. Uudelta.

En itse asiassa missään vaiheessa lopettanut lukemista. Mutta oli ikävä huomata se, että miten paljon ns. huonot kirjat vaikutti blogin pitämiseen. Yksi blogijumi-kirjoista oli Kjell Westön Kangastus 38, joka vieläkin kummittelee minulle tuolla kirjahyllystäni. Että kehtaaki.

Olen lukenut myös hyviä kirjoja, vaikka en sitä nyt koko maailmalle ole kuuluttanut. Tutustuin Riikka Pulkkiseen kirjalla Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ja tykkäsin kovasti. En tosin kirjan aiheesta niinkään, mutta Pulkkisen tavasta kirjoittaa. Ostin peräkonttikirpparilta Vieraan, joka tuossa vieressä nyt houkuttaa. Mitäs lukijat sanoo? Kannattaako lähteä Vieraan matkaan?

3 hyvää syytäni blogijumiin

• Sellaiset kirjat, joihin mun älykkyysosamäärä ei riitä, kuten Kjell Westön Kangastus 38. Mitähän siitäkin saan koskaan sanottua? Parikymmentä sivua luettuani tajusin, etten tajunnut mitään niistä paristakymmenestä sivusta. Hankala kirja. (Sori, en haluaisi lytätä tätä kirjaa. Moni on tykännyt!)

• Työ, joka sisältää joka päivä kirjoittamista ja lukemista. Jos pitää valita, että lepuuttaako hiirikättään vai nyyhkyttääkö supernannyn ja hurjanremontin kanssa, roskaohjelmat voittaa.

• Ongelmat. Koittapa lukea ja keskittyä, kun elämä ei ole kuosissa, on huolia ja murheita. Minulta se ei aina onnistu. Minulla on diagnosoitu ptsd, joten en voi keskittymiskykyä sanoa parhaaksi puolekseni. Mutta, eihän se nyt oikeasti niin vakavaa ole. Jokainen omaan tahtiin, omalla tyylillään ja harrastuksestaan nauttien. 

On mukava tulla takaisin! Kesä on kirjojen parasta aikaa. Myös nämä kesäiset sadepäivät.

Jokin päivä meillä on avokin kanssa oma kirjastohuone.. ja viinikellari... <3 (kuva pinterest)

Vuori & Pulkkinen: Kourallinen tabuja

Sairastuin syömishäiriöön 11-vuotiaana, ja hoitoa siihen sain 14-vuotiaana. Kun syömishäiriö puhkesi, muistan ajatelleeni iltaisin, että voi kun kuolisin. 14-vuotiaana aloin viillellä itseäni ja käyttää väärin lääkkeitä. Joskus tuli otettua lääkkeitä yliannostuskin.
Nainen, 23.

Kahden toimittaja-kirjailijan kokoama Kourallinen tabuja tuli ulos Atenalta ihan vastikään. Siinä puhuttaa itsemurha, sen yrittäjät ja lähipiirissään kokeneet. Varautukaa siis painavaan luettavaan, jos tähän tartutte. Tarinoita on suuri määrä, niitä mahtuu kahdelle sadalle sivulle roimasti, kun yksi tarina kestää kahdesta kymmeneen sivua. Kielellä ei ole lähdetty kikkailemaan. Se on kylmää ja toteavaa, jotenkin kammottavaa. Vähän kuin sairauskertomuksia, mutta sitten ei kuitenkaan, siihen liian yksityiskohtaisia ja henkilökohtaisia. 

Jotkin kertomukset yksinkertaisesti pysäyttävät niin täysin, että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Hyväksikäyttöä, koulukiusaamista, epäasiallista kohtelua hoitajien toimesta - joidenkin elämäntarina syöksyy niin hurjaa vauhtia alaspäin että pääseekö sieltä ylös lukijakaan ilman mustan huumorin ymmärrystä? Ilo se on revittävä vaikka risukasasta, jos ei muuta ole. 

Kirjassa on kyselty monilta eri ikäisiltä, ja eri taustaisten tarinoita, se on hyvä. Jokainen tarina on erilainen. Tarinoiden rehellisyys on jotenkin liikuttavaa, niissä ei peitellä mitään tai yritetä olla mitään. Joissain tarinoissa on lopulta valoa, joissain ei. 

Luettuaan Kourallisen tabuja, voi miettiä monenlaista. Kuten, että mikä olisi minun tarinani. Kuinka hankalaa, henkilökohtaista ja arvokasta on ollut kerätä nuo tarinat, ja painaa. Heille itselleen sanoa ne ulos, myöntää. Sitten voi herätä niitä katkeria tunteita, kun alkaa miettiä sitä, miksi on niin paljon heitä jotka janoavat apua, oikein huutavat sitä, eivätkä siltikään tule vakavasti otetuiksi. 

Valitettavasti kirjassa näkyy lama ja se, että säästetään sieltä vääristä paikoista. Suomikaan ei oikein voi itsemurhatilastoillaan hurrata.

Lakonisesta kielestään huolimatta tai siitä johtuen, kirja on pohjattoman surullinen. Uskallanko edes suositella sitä itsemurhaa ajatteleville? Olen väliin itsekin yksi heistä. Minulle kirja oli terapeuttinen, ja olenhan tiedonjanoinen ja utelias luonne, jota tällaiset teemat muutenkin kiinnostavat. Eihän itsemurha mikään uusi ilmiö ole, ja vaikka masennus/mielenterveysongelmat eivät muka enää ole tabu, niin kyllä ne mielestäni ovat.

Voisin suositella kirjaa hoitoalalla toimiville. Syyttelemättä ketään, mutta muistutuksena, että oltaisiin jokaista hoitoon hakeutuvaa ja läheistä kohtaan vähän uteliaampia sen voinnin suhteen. Ei kyynistytä, jooko?

Augusten Burroughs: Kuivilla

Viikon mittaisen sulattelu- ja lukutauon jälkeen osaan ehkä jo sanoa sanasen Burroughsista. Eli kirjasta, jonka ahmaisin kahdessa illassa. Ensimmäisenä iltana kellon viisarin livahdettua yömyöhään ja silmien alkaessa lupsahdella kiinni, harmitti ankarasti, mutta pakko oli myöntyä, kun oli aikaisia aamuherätyksiä. 

Nyt olen kirjalakossa, enkä tiedä mistä aloittaa. Tuntuu oudolta notkahtaa nyt Kingiin Tohtori Unen muodossa kun sitä on blogissa jos toisessa lytätty, tai sitten aivan erilaisiin tunnelmiin Kjell Westön merkeissä. Mutta totta kai – uusia tuuli kohti ja uusin purjein, eihän tämä mitään pakkopullaa ole, vaan harrastus.

Kuivilla on omakohtainen muistelma, mutta sillä varauksella, ettei ihan kaikki tapahtumat ole aivan täyttä faktaa. Joitakin tapahtumia on väritetty. Tietysti, eihän kenenkään elämä voi olla yhtä mutkatonta ja tempaavaa kuin Augustenin? Tai onhan se tässä tapauksessa mahdollista – onhan hän joka tapauksessa löytänyt tiensä hyväpalkkaiseen duuniin mainosalalle, ilman peruskoulun päättötodistusta. Siihen tarvitaan todellista luovuutta tai sitten hulluutta. Molempia? Ainakin on syytä olla supliikkimies, ja sitähän Augusten on.

Augustenin päivänpolttava ongelma on käsistä riistäytynyt alkoholinkäyttö, jota työpaikalla on katsottu läpi sormien. Nyt kuitenkin menee hyvä mainosdiili sivu suun, joten pomo antaa ehdot: Joko vieroitukseen tai potkut. Seksuaalivähemmistöä edustava Augusten valitsee homoille suunnatun vieroituskeskuksen, vähän huumorilla ja vähän myös ongelmansa kieltäen.

Kuivilla on pirteä jatko-osa Juoksee saksien kanssa -kirjalle, tässä ei ole sitä kahmaisevaa pimeyttä, joka imaisi Augustenin luokseen hänen lapsuusmuistelmissaan. Kuivilla on positiivisempi, freesimpi. Silti kirjailijana Burroughs on yhtä oivaltava ja sarkastinen kuin muistelinkin hänen olevan.

Parasta antia on Augusten itse. Hänen ei tarvitse olla kuin oma voitonhymyilevä itsensä ja maailma makaa hänen kanssaan. Vaikka hän ei omasta mielestään tunnista tunteitaan, sanoisin että juuri nämä Augustenin analyysit itsestään ja ympäröivästä maailmasta ovat loistavia ja piinallisen tarkkoja - silti humoristisia ja viihdyttäviä. Augusten siis onnistuu hyvin siinä missä monet eivät, olemaan samaan aikaan sekä syvällinen että viisas kuin myös mahdottoman hauska.

Minulla Augusten jäi vielä muutamaksi päiväksi lukemisen jälkeen seikkailemaan mieleen ja ajattelin, miten paljon meillä onkaan samanlaisia ajatuksia ja miten mukava olisi vaihtaa niitä. Mutta kerrankos sitä tuntee vetoa lähes fiktiiviseen hahmoon joka kaiken lisäksi edustaa minun kannaltani katsottuna sitä "väärää" seksuaalista suuntautumista? Että sattuuhan sitä.

Ja uusia purjeita kohti!

PS löytyykö täältä tämän helmen löytäneitä? Saa tunnustaa.

Katja Kaukonen: Kohina

Lääkärini totesi, että piileskelyssä oli kysymys häpeästä. Hänkään ei uskonut minua. Minusta piiloleikissä  oli kyse siitä, että joku tulisi etsimään ja löytäisi.

Katja Kaukosen Kohinassa (2014) nuori mies Alvar löytää tiensä syrjäiselle saarelle, jossa hän haluaa saada etäisyyttä elämäänsä ja palata muistoihin äidistään ja isästään, lapsuudestaan ja naissuhteistaan. Vaikka hän ei sitä heti myönnäkään että heissä olisi puimista, Alvar on hieman ulalla itsensä kanssa. Postin mukana Alvar saa aina salamyhkäisen kirjeen. Keneltä se on ja miksi se saa Alvarin aina tolaltaan?

Alvar Malmberg on arkkitehdiksi opiskelemaan lähtenyt, kaavoistaan tiukasti kiinni pitävä, tavallansa vähän karu ja tunnekyöhä mies, melkein kuin poika vielä, joka hän sanoo haluavansakin olla. Selkeästi Alvarilla on etäisestä lakimies-isästään ja Venetsiaan karanneesta korkealentoisesta äidistään paljon patoutumia. Alvar on moniongelmainen, enkä minä häntä ala tässä diagnosoimaankaan. Kai hän on surullinen, tahtoo jonkinlaisen päätöksen asioille. 

Kohinan kanssa saa olla tarkkana, ei saa antaa keskittymisen herpaantua. Ei voi keskittyä vain tarinaan. Tarinakin on ihan hyvä, mutta kieli on kuitenkin etusijalla, ainakin sellaisen kuvan sain lukiessani. Kieli on herkkää ja taidokasta. Juonta ja päähenkilön tunneskaalaa vihjaa hienovaraisesti tuulenpuuskat ja lumisateet, kuten muutkin kauniit metaforat. Nämä kaikki vertaukset toivat mieleeni lukioaikaiset äidinkielen tunnit, joilla jaettiin tekstinpätkiä ja mietimme yhdessä mitä mikäkin metafora merkitsee. En tiedä jos se on hyvä juttu. Jäinkin siis miettimään, mihin Kaukonen viittaa Kohinalla teoksessaan, sillä Alvarin muistelua säestää ihmiselämään kuuluva kohina, jota ei pääse pakoon edes yksinäisellä saarella. Meri kohisee, teeveen lumisade kohisee, kadun äänet kohisee. Jostakin syystä Alvar ei saa untakaan ilman tätä kohinaa, saa kuitenkin turvallisuuden tunteensa siitä?

Kohinasta huomaa rakkauden suomen kieleen. Jos tahtoo vähän vaivata päätänsä, tämä on mainio kirja. Ikävä vain, että päähenkilö jää kuitenkin etäiseksi. Ehkä niin on tarkoitus? Meren- ja luonnonläheisyys toi tunnelmaa.

Kirja on toki kotimainen, mutta sisältää paljon ruotsinkielisiä otteita, ne tuotti minulle vähän vaikeuksia sillä ruotsi jos mikä on ruosteessa. Jotain siis saattoi mennä yli ymmärryksen.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Raastava, väkivaltainen mutta toivoa paremmasta antava Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns, 2007) vei minutkin mukanaan. Kahden afganistanilaisen naisen kertomus pakkoavioliitosta kurjan Rashidin kanssa riipaisee syvältä ja saa ymmärtämään miten kaukana tuo maa on – eikä pelkästään maantieteellisesti. Silti täällä on syytä olla vastaanottavaisia ja korvat höröllä, jotta voisimme ymmärtää paremmin. Samalla se tuo Afganistanin sotia ja niiden taustoja esille.

Mariam kasvaa pienessä Heratin kylässä saaden usein kuulla äidiltään olevansa äpärä ja arvoton lapsi, ikäänkuin itse syyllinen äitinsä "syntiin". Pienen Mariamin elämän valopilkku on isä Jalil, leikkiä laskeva iloluontoinen mies, jolla on kuitenkin monta vaimoa, eikä hän ehdi käydä kuin kerran viikossa Mariamia katsomassa. Mariam kaipaa isäänsä paljon, ja päättääkin eräänä päivänä lähteä häntä tapaamaan, kenties muuttaa isän luokse asumaan, mutta isä ei avaa ovea. Monen sattumuksen summan kautta Mariam pakkonaitetaan Rashidille, kymmeniä vuosia vanhemmalle suutarille.

Laila taas on hyvästä perheestä ja koulua käyvä. Tyttö, jolla koko elämä on edessä, kuten hänen isänsä sanoo – hänellä on paljon mahdollisuuksia, ja maa tarvitsee oppineita naisia noustakseen jaloilleen. Sota iskee Kabuliin muuttaen Lailan suunnitelmat. Hän menettää perheensä, ja myös naapurinpoika Tariq, ystävä ja ihastus pakenee perheineen pois.

Laila saa osuman pommista ja löytää itsensä Rashidin talosta, ja lopulta suostuu hädän hetkellä hänen avioliittopyyntöönsä. Mariamin ja Lailan - kahden vaimon - ystävyys ei suinkaan saa heti tulta alleen, eikä se tule ilmaiseksi. (Enempiä en halua tästä juonesta jaaritella, mutta hyvin se oli suunniteltu, en yhtään arvannut ikinä mitä tapahtuu seuraavaksi.)

Monta kertaa sai kirjan aikana pudistaa surullisena päätään ja harmitella että näinkinkö tässä vielä piti käydä, eikö asiat olleet jo niin huonosti kuin olisivat voineet olla. Afganistan on tapahtumakenttänä nopeasti muuttuva ja rikkaan erilainen, ja pidin siitä miten maan historiaa ja sotaa tuotiin kirjaan mukaan – se antoi paitsi elämyksen, myös tietoa. Tältä pohjalta lähestyisin mielelläni muitakin Hosseinin kirjoja, mutta en ihan heti – ainakaan jos ovat kovasti samankaltaisia. (?)

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Tummanhopeinen meri (The Silver Dark Sea, 2012) kertoo fiktiivisen Parla-saaren asukkaiden tarinaa. Saarella on pitkä historia täynnä surullisia ja väkivaltaisia sukutarinoita (juuri tästä väkivaltaisuudesta yllätyin - kirja muuten vaikutti niin puhtoiselta). Rauhaa rakastavien ja huomiseen uskovien parlalaisten elämä kuitenkin musertui, kun kaikkien rakastama Thomas hukkui neljä vuotta sitten. Tom oli Maggielle aviomies, Emmelinelle poika, Nathanille veli, vähän jokaiselle saaren asukkaalle (ja heitä ei tunnu olevan montaa) jotain. Niinpä menetys on ollut suuri, eikä vuosien saatossa juuri kukaan ole lakannut suremasta tai unohtanut. Eräänä iltana saaren rantaan huuhtoutuu muistinsa menettänyt mies, joka herättää henkiin vanhan kansantarun Kalamiehestä. Mutta olipa hän Kalamies tai ei, sitä en paljasta, hän joka tapauksessa laittaa saarelaiset positiivisen muutoksen tielle.

Fletcher alkoi houkuttaa Katrin runsaiden kehujen saattelemana. Kirja on kaunis niin kieleltään kuin juoneltaan alusta loppuun, mutta sortuu ehkä olemaan liian kaunis. Ymmärrettävästi elämänmeno menee raiteiltaan, kun ennenaikainen kuolema kohtaa näin pienen yhteisön, mutta siihenkin suhteutettuna Tomin kuolema tuntuu ylikorostetulta, ja saa liikaa toistoja.

Mielenkiintoni heti alussa herätti itse Parlan saari. Missä on tuo idyllinen lampaidenkasvattajien unelma? "Much of the story of The Silver Dark Sea is set on the fictional Island of Parla, the inspiration for which came from Fletcher’s research around the islands surrounding Scotland." kerrotaan Alexandra O'toolen blogissa, ja juurikin Skotlannin tuo Parla toikin minulla mieleen.

Parla on suljetun oloinen saari, jonne pääsee sisämaasta vain muutaman tunnin mittaisella lauttamatkalla, eikä aina silläkään jos ei sää salli. Toisinsanoen se on loistavaa päiväunimatskua ja kutkuttaa mielikuvitusta. Ja valitettavasti herättää myös vähän melankolisia tunteita tässä pohjanmaan tallaajassa. Yksi kummastusta herättäneistä asioista oli se, miten Parlassa käytiin koulua ja mistä he saivat kaikki nykyaikaiset vempaimet kahvinkeittimistä matkapuhelimiin, sillä mukavuuksia heillä tuntui olevan.

Sitäkin tulin ajatelleeksi, että olisipa minullakin mahdollisuus alkaa lammasfarmariksi tai olisinpa syntynyt tuon saaren kasvatiksi, ja olisipa itsellänikin edes noin läheiset perhesuhteet. Kaukana ovat ajat kun naapureista tiesi muutakin kuin postilaatikosta luntatun sukunimen, ja vielä kauempana se, kun heiltä pystyi hakemaan maitopurkkia kesken lättytaikinan teon. Mutta näinhän on eletty jo pitkään, eikä se ketään yllätä. Pieni kateus siis hiipi mieleeni, kun heillä oli jotain mistä minä en ainakaan tiedä yhtään mitään. Ikävä kyllä tämäkään ei perustu tositapahtumiin, mutta toivon kyllä hartaasti että kyseisenlaista yhteisöllistä kanssakäymistä vielä jossain päin tätä maapalloa harrastatetaan.

Mutta menipäs taas asian vierestä. Se Itse Asia tuntui tässä kirjassa olevan rakkaus ja menetys. Se herkisti paikoin - Fletcher on ilmeisesti aika herkän oloinen kirjailja - mutta mielenkiintoni oli valitettavasti kohdistunut muualle kuin näihin rakkaushömpötyksiin. Kirja oli puhtaasti uskomaton, eikä muuta yrittänyt olla ja se toimi. Jotain satumaista siinä oli.

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Ruotsin Arvikassa raivoaa syysmyrsky, ja siitä johtuen sattumanvaraiset henkilöt päätyvät pitelemään sadetta ja vauhkoa tuulta Sallyn Ravintolaan & Kahvilaan. Paikallinen televisiokuuluisuus Dag Tynne juuttuu hänkin autoineen leijuun kiinni ja siellä pysyy kunnes juro Tyrone-niminen mies pelastuslaitokselta rientää pelastamaan hänet. Samaan aikaan tienvarsikuppilassa otetaan katse vierustoveriin ja vaihdetaan ajatuksia sekä elämänkokemuksia - johtuneeko myrskyn tuomasta poikkeustilasta vai mistä, mutta nämä pohdinnat eivät jää pinnallisiksi.

Kirjassa alussa vilisee henkilöitä ja nimiä, mutta ei huolestuta siitä, tutuksi ne tulevat. Pääosin näyttömällä on naisia ja heistäkin suurin osa äitejä.

Tienvarsikuppilan omistaja, Minna, vaikuttaa alkuun teräväpäiseltä naiselta jolta ei mene sormi suuhun tässäkään myrskyssä, vaan odottakaas vain. Pidättyväisen oloisella naisella on salaisuus jos toinenkin.

Anette – kuppilan tarjoilija ja paikat puhtaana pitävä monitoiminainen onkin hermokimppuileva ja henkisesti teiniltä vaikuttava nainen, jolta opiskelut jäivät puolitiehen kun hän löi hynttyyt yhteen liikaa alkoholia nauttivan Sonny-kossin kanssa. Ikävä kyllä heidän rakkautensa hedelmä, kymmenvuotias tytär ei pelastanut Sonnya alkoholismilta eikä Anettekaan paljon järkiinsä tullut, ja näin tytär on suurimman osan ajastaan mummolassa.

Anette muuttuu kirjassa itkua visertävästä säälikerääjästä hieman enemmän pohtivammaksi, mutta ei kuitenkaan perusluonteelleen kylän juorukellona mahda mitään.

Anteeksi että SPOILAAN, mutta Minnan tytär Sofia on elossa enää vain Minnan pään sisällä ja sen tajuamiseen tarvitaan että myrsky heittää puun Minnan päälle. Tytär on kirjassa yhtä mittaa esillä ja hänen luonteestaan annetaan kovin mielenhäiriöinen kuva. Minna on kirjan keskushahmo ja kait kirjailijan itsensä mielestä mielenkiintoisin, mutta itse näkisin että kaikkia hahmoja on elämä kovalla kädellä kohdellut - joten miksi Minnan tragedia nostetaan tässä niin pallille. Kirjassa muutenkin tämä äitiys on suuressa roolissa. Ehkä jos olisin tähän maailmaan jotain putkauttanut niin olisin saanut enemmänkin irti. Väitän silti, että tässä on kirja niin äideille kuin tyttärille, ja isäsuhdeongelmaisille.

Myrskystä ja Dag Tynnen vesivahingosta juttua tekevä kunnianhimoinen toimittajalupaus Ritva on jostain syystä mielestäni tässä vahvin ja miellyttävin hahmo, jotenkin tuorein. Ikävä kyllä hän jääkin sitten vakityöpaikkahaaveineen vierailijatasolle. Ei vissiin ole tarpeeksi kärsinyt hahmo näyttämölle asti.

Majgull tarttuu suuriin teemoihin, ja ehkä saisin tästä enemmän irti vuosien päästä kuin mitä nyt sain. Odotin jotenkin ”valtavampaa” myrskyä, mutta vähäisiksi jäivät tapahtumat ja niitä korvasi päänsisäiset muistelmat ja pohdiskelut. Moni asia kerrottiin niin korusanoin, että ei omat maalaisaivoni aina tajunneet. Jopa Minnan hallusinaatioissa ”puhuneen” henkilön henkilöllisyys oli minulle pitkään epäselvä.

Ja PS mielenkiintoinen oli se kulttileirinomainen paikka jossa tämän aikoja sitten lakastuneen tähtinäyttelijän ja alkoholisti-äiti Margueriten  poika oleili. Näissä sivujuonteissa oli aineista jo omiksikin tarinoikseen, ja kun ne oli tässä päätetty yhdistää, niin ehkä odotin niidenkin yhteen nivoutumiselta enemmän kuin sain.

No. Olihan se kirjan kansigrafiikka ihan mieletön. Eikä tästä ihan tyhjäkään olo jäänyt, sillä paljon oli symboliikkaa ilmassa. Tuntui vaan hieman pitkähköltä lukuprosessilta.

Lukas Moodysson: Isän aika

Lukas Moodyssonin Isän ajan päähenkilö Lucas on symppis. Ja vähän ulkona elämästä. Lucaksen vanhemmat ovat eronneet jo hänen ollessaan hyvin pieni. Hän asuu välillä matemaatikkoisän, ja välillä äidin (josta ei kirjassa paljon puhuta) luona. Pojan elämässä tulee vastaan käännekohta, kun isä kertoo hänelle, että hänen on muutettava kokonaan äitinsä luokse. Kenties hän tahtoo suojella poikaa orastavalta hulluudeltaan ja  alkoholismiltaan. Isä ei koskaan pyydä anteeksi, eikä Lucas koskaan vaadi selitystä. Kun isä sitten kuolee sydänkohtaukseen, kysymyksiä jää paljon ilmaan.

Lucas-pojan elämässä hallinnan ottavat pakkoneuroosit ja kuolemanpelko. Yhtälailla kuin hänen isänsä eristäytyi ennen kuolemaansa ja pyrki todistamaan kahjon teoriansa nollasta, (nolla ei ole nolla,) samalla tavoin poika elää piilossa neljän seinän sisällä, seuranaan vain nettishakkipelit kasvottomien vastustajien kanssa. Hänellä on pakkomielle kuolemasta, hän etsii kuolleiden kuvia netistä, käy kävelyllä vain jotta ei kuolisi sydänkohtaukseen, pystyttää teltan kämppäänsä, sellaisen joka ei romahda. Mielenkiintoista on sekin, miksi hän ei uskalla puhua entisestä tyttöystävästään, edes entisistä kavereistaan muuten kuin etukirjaimin. On muun muassa M ja A.  Nekin ovat kaikki menneisyyttä, ja onko tulevaisuutta ollenkaan? Uskaltaako Lucas 'aloittaa' elämisen? Kirjassa Lucas ei juurikaan tapaa ketään muutamaa hotellisiivoojaa lukuun ottamatta, mutta päänsisäistä vuoropuhelua kuviteltujen ihmisten kanssa on paljon. 

Lucas tuntee läheiseksi monet saavuttamattomat henkilöt, kuten vaikkapa Rihannan ja Äiti Teresan. Taisipa siellä olla Dostojevskikin välillä ilmestyä pojan harhoihin. Vain kieli on pieni pettymys. Pisteitä on niin harvassa etten muistanut itsekään aina vetää henkeä välillä. Tietysti se kuuluu asiaan, kun päähenkilön perusmielentila on paniikki. Muutoin en keksi kirjasta moitittavaa.

Lukas Moodyssonin Isän aika on sympaattinen kirja sympaattisen näköiseltä mieheltä.

Jo kirjan päähenkilön nimi herätti epäilyksiä siitä, onko teos kenties omakohtainen. Wikipedian mukaan 'kirja ei ole omakuva mutta sisältää yhteneiväisyyksiä'. Minulle Moodysson oli tutumpi elokuvistaan Fucking Åmål ja Lilja 4-ever. Liljan katsoin jokunen vuosi taaksepäin ja karua tavaraa oli se seksi- ja lapsikauppa. Jostain syystä niistä oli paljon mainintaa tässäkin. Näyttäisi että Moodysson tykkää rankoista jutuista.

 "Avioero kertoo lapselle, että rakkaus, josta olet saanut alkusi, on särkynyt. Alkusi ja juuresi on särkynyt. Sinä olet särkynyt." 

Toni Morrison: Koti

Toni Morrison on pitkään ollut nimenä tuttu ja ensimmäiseksi kosketukseksi tuli sitten Koti -romaani. Valintaan vaikutti enemmän halu tutustua kirjailijaan kuin itse kirja aiheiltaan, vaikka toki Korean sota/rotuerottelu ovat aiheita joista haluan tietää. Morrisonin on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla ja vieläpä ensimmäisenä mustana naisena, joten päättelin että sanottavaa hänellä on.

Koti on kahden Moneyn sisaruksen kasvutarina. Frank on levoton sielu, joka ei pidä Lotus- nimisen pikkukylärähjän  rikkomattomasta rauhallisuudesta, vaan värväytyy Korean sotaan haasteita ja hohdokkuutta etsien. Pikkusisko Cee, joka on siihen asti kasvanut veljensä suojeluksessa, on nyt henkisesti omillaan, eikä osaa tehdä kovinkaan vaikuttavia päätöksiä. Frankin ja Ceen vanhemmat ovat työssään väsyneitä ja kirjassakin he saavat vähemmän palstaa kuin heidän ilkeän katkera isoäitinsä Lenore.  Cee kaasuttaa Lotuksesta myöskin pois ensimmäisen vastaan tulleen nousukkaan matkassa. Se saattuu olemaan kaupungista tullut Prince. Prince ei kuitenkaan ole mikään prinssi vaan sammakko ja huijari ja Cee on lopulta puilla paljailla.

Frankin palattua sodasta hänellä on paljon selvitettävää, mutta Cee onkin huomaamattaan oppinut läksynsä ja eikä kaipaa suojelijaa. Frankilla on sodasta takaumansa, eivätkä ne luonnollisesti ole kevyttä luettavaa. Kun mies palaa kotikonnuille, nyrkki heiluu ja viina maistuu. Ajankuvauksena kirja on silti hieno, Morrison on hyvä kertoja, sillä kyllä minä näin mielessäni ne maalaistalot ja puuvillapellot, tunsin sen tukahduttavan helteen, pystyin jopa kuvittelemaan vuoropuheisiin sen upean mustien naisten aksentin josta olen aina pitänyt.

Olin vähän pettynyt, vaikka en haluaisi sitä myöntää. Aiheiltaan Koti on niin kunnioitettava, että tuntuu ettei sitä uskalla edes lytätä. Frank jäi niin irralliseksi hahmoksi, olisiko siihen kaivattu muutama lisäsivu? Sivumäärä taisi jäädä reippaasti alle parinsadan.

Osaako kukaan sanoa, onko tämä sitä tavallisinta Morrisonia vai kannattaisiko koittaa jotain muuta teosta? Niitä näkyi kirjastossa olevan keltaisena jonona.