Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Huomenkellotyttö saapui luokseni Liken arvostelukappaleena ja hyvä niin, sillä pidän mielelläni sen omieni joukossa. Kirjasta on hankala kirjoittaa sillä se on niin ihana. Pieni Anna-tyttö on niin rehellinen ja niin urhea ja taipumaton, kun taas Elena-äiti on niin suloisen sekaisin ja heillä meni yksiin niin herkästi ja rakastavasti – silti epäreilusti.

Tositapahtumiin pohjautuvana tämäkin pääsi tavallansa syvemmälle kuin ehkä muut olisivat päässeet ja se syvällä olo tässä heijastui hienosti läpi. Minulla on skitsofreniasta omat kokemukseni (no ei tosin omakohtaiset - ihan pakko lisätä) ja siksi yhä uudestaan löydän kirjavalikoimasta aina ne mielenterveysyksilöt, eikä hulluus näin ollen ole vieras tai kummallinen asia. Huomenkellotytössä se otetaan käsittelyyn yksityiskohtaisesti ja lapsen silmin - ja lapsen silmin sitä katsellaan aikuisuudesta käsinkin, olethan sinä kuitenkin aina hullun lapsi, jos sellaiseksi olet syntynyt.

Huomenkellotyttö voisi taka- ja etukantesta puolesta olla vaikka lastenkirja, mutta sisällä on painavaa asiaa. Anna kasvaa sairaan äitinsä varjossa, mutta yllättäen siellä on paljonkin rakkautta, eikä Annasta tule yhtään niin kieroon kasvanut kuin voisi tulla. Anna kasvaa aikuisuuteen asti äitiänsä tukien ja puolustaen, mutta liika on lopulta liikaa.

Huomenkellotyttö on vahva esikoinen. Jos lisää on tulossa, takuulla tartun. Joskus tuntuu vain käyvän niin että ensimmäiseen kirjaan ladataan niin suurella paineella kaikki se mitä halutaan sanoa, että seuraaviin kirjoihin ei enää kutsumus riitä. Mutta nyt kävi mukavasti, odotin paljon ja sainkin enemmän.

PS Muun muassa Annami ja Marjatta kirjoittivat tästä huomattavasti yksityiskohtaisemmin (=paremmin) kuin minä. Likatkaa, jos vaikka kolahtais.

Kymmenen kysymyksen haaste

1. Mikä on kaikkien aikojen huonoin lukemasi kirja?

No siinäpä het kysymys. Joko Gillian Flynnin Kiltti tyttö tai Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt. No, Säkenöivät ehkä vetää pohjat.

2. Mihin muiden kovasti kehumaan kirjaan olet ollut eniten pettynyt?

Sofi Oksasen Puhdistus oli ihan hyvä mutta odotin todella paljon enemmän. Onhan se kuitenkin se puhutuin teos Oksaselta. Baby Jane upposi monta kertaa enemmän.

3. Mitä kirjaa et osaa kuvitella koskaan lukevasi? Miksi?

Oikeastaan voisin lukea mitä vain paitsi harlekiineja tai Raamattua (ainakaan kokonaisuudessaan). Harlekiinit ei yksinkertaisesti kiinnosta ja Raamatusta saisin pahoinvointia.

4. Mitä kirjaa uskaltaisit suositella lähes kenelle tahansa?

Petri Karran Pakenevat unet oli yhteiskunnallinen, koskettava ja kielellisesti varmaan monia tyydyttävä. Helppolukuinen mutta painava-aiheinen. Vaikea kuvitella että joku sitä dissais.

5. Ketkä ovat kolme lempikirjailijaasi?

• Michael Cunningham. Vaikka Illan tullen oli vähän laimea niin Koti maailman laidalla oli vaan niin upea. Tunnit ja Säkönöivät päivät ei säväyttäneet aiheiltaan, mutta niidenkin kohdalla oli pakko myöntää että olipa taas loistavaa kirjoittamista.

• Augusten Burroughsin uskallan mainita vaikka olen lukenut vasta Juoksee saksien kanssa. Se oli vaikuttava. Niin paljon absurdeja lauseita, joista löysin itseni.

• Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia pysäytti kouluampumistarinallaan ainakin minut. Luin sitten vielä perään Koruttoman totuuden, joka myös iskostui mieleen pitkäksi ajaksi. Paikkakunnan kirjastosta ei löydy niiden lisäksi Picoultilta muita kuin Sisareni puolesta, joka on tarkoitus lukea sitten kun sen aika tulee.

6. Mitkä ovat kolme oman kirjahyllysi rakkainta tai tärkeintä teosta?

Oikeastaan ne tuli tuossa ylhäällä, ainoastaan Picoultia en omista. En kyllä omista kirjahyllyäkään. (Oon tosi vaativa persoona, pitää ensin löytää Se Täydellinen kirjahylly ennen kuin alkaa sellaista elämääsuurempaa hankintaa tekemään...)

• Edgar Allan Poen Kootut kertomukset, jotka ovat vielä kesken, mutta olen silti iloinen että tämä on omana. Voin aina palata kun tuntuu poelta. 
 

• Sarinanna Vaaran Huomenkellotyttö on uusimpia tulokkaita ja vaikutuksen tehneitä kirjoja. (Jossain vaiheessa siitä sitten oma postauksensa.)

• Taivaslaulu oli juuri niin hyvä kuin useimmat ylistävät. Tällä hetkellä se on ystävällä lainassa, mutta kyllä se vielä palaa matkaltaan.

7. Mitä kirjaa himoitset itsellesi tällä hetkellä eniten?

Kaikkien Burroughsien kirjojen lisäksi, Katja Kaukosen Kohina syyhyttää tosi paljon. Se ei vielä ole (tietääkseni) ilmestynyt.

8. Millaiset aiheet tai teemat saavat sinut herkästi tarttumaan kirjaan?

Aika raskaat teemat. Yleensä taustalla on mielenterveysongelmat, masennnukset, joukkosurmat, traumaattiset lapsuustapahtumat, selviytymistarinat tai sitten vain upea kieli.

9. Oletko koskaan saanut fyysisiä oireita (esimerkiksi pahoinvointia) jonkun lukemasi kirjan vuoksi?

Olen. J.T. Leroyn Petollinen on ihmissydän oli rankka kokemus, joka venyi koska koko ajan piti pitää taukoja. Sitten Lars Ramslien Fatso, joka oli kirja seksiriippuvaisesta Rinosta. Muistaakseni. Siitä on jo kauan kun sen luin. Muistan silti elävästi sen jatkuvan pakkomielteisen runkkaamisen.

10. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

Aika alkutekijöissään on nyt Lukas Moodyssonin Isän aika ja lupaavalta näyttää. Sen jälkeen sitten joko Kangastus 38 tai Majgull Axelssonin Kuparienkeli. Joskus pitää ihan arpoa kun on niin paljon houkutuksia...


Kiitokset la petite letrice -blogin Katrille haasteesta. 

Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat

He ovat päättäneet kuolla yhdessä, István sairauden vuoksi, Vera siksi ettei halua jäädä yksin. Heidät löydetään vuoteestaan käsi kädessä.

Johanna Adorjánin pienisuuri Rakkaudessa erottamattomat ajautui minulle sattumalta. Ensin olin varma sen kiehtovuudesta - sitten kummastelin kuitenkin, että miten näin pienessä romaanissa ehtii mihinkään. Vaan kylläpä siinä ehti kyynelen jos toisenkin tirauttaa. Luin tämän jouluaattona kun poikaystäväni oli töissä ja tämän talon beaglenarttu lämmitti kylkeä kivasti samalla kun me molemmat ihmettelimme jouluaaton rauhaa. Kun poikaystäväni sitten myöhemmin saapui, ehdotin hänelle kaksoisitsemurhaa – jooko, sitten kun olemme vanhoja ja raihnaisia ja emme pysy enää maailmanmenossa mukana, lähdetäänkö yhdessä? Kirja herätti myös ajattelemaan kantaani eutanasiasta jota olen kai aina kannattanut.

Kantani on, että elämä on kuitenkin  omissa käsissä, oma valinta. Toisinaan kuolema voi olla helpotus, mutta alleviivaten sanat voi olla, sillä mitäpä minä, 22-vuotias elämänkiertoni kevättä viettävä nuoruudenkukkeus mistään tiedän. Ainakaan kivusta tai vanhuudesta. Ja vaikka en tiedäkään, silti Rakkaudessa erottamattomat tuli lähelle. Keskitysleirit ovat kiehtoneet aina – olen halunnut tietää, millaiseen pahuuteen ihmiset ovat kykeneviä, eivätkä ne pimeimmät kolkat minua pelota.

Suuri vaikutus lukukokemukseen oli sen todellisuuteen pohjautuvuus. Sen on kirjoittanut aito lapsenlapsi, joka ei onneksi ole tehnyt isoäidistään keittiössä hääräävää essupelleä, vaan keskustelevan ja hieman pidättyväisen naisen, joka myös pysyy naisena enemmän kuin äitinä. István ja Vera ovat molemmat jo kuolemanleiristä selvinneet, joka on kai oma osoituksensa jäntevyydestä, päättäväisyydestä ja sitkeydestä. Adorján myöntää myös ettei kaikkea voi tietää. Kirjassa on pieniä aukkoja ja toisinaan taas väritettyjä kohtauksia – yksityiskodilla ei lienekään niin paljon väliä kuin sillä että millaisia ajatuksia ja tunteita kenenkin päänupissa herää. Jotenkin heidän kaksoisitsemurhassaan oli jotain sellaista rauhaa ja arvokkuutta, mitä kuulemani mukaan ainakaan saattohoidossa ei nykypäivänä ole.

Rosamund Lupton: Sisar

Rosamund Luptonin Sisar oli ainoa joululahjaksi saamani kovakantinen lahja. Kirja on tietysti tavallansa ”vaikea” lahja antaa, ainakin omassa lähipiirissäni jossa lukemista ei paljon harrasteta. Isosiskoni on minun lisäkseni ainoa tämän perheen lukutoukka. Hän lukee mitä nyt kerkeää opiskelun ja lastenhoidon pyörteissä - yleensä jotain kevyttä. Häneltä tämänkin sain käsiini.

Taidetta opiskeleva parikymppinen ja viimeisillään raskaana oleva Tess katoaa. Isosisko Beatrice ei suostu uskomaan että hän olisi kadonnut vapaaehtoisesti saatika tehnyt itsemurhan – vaikka pian löydetään ruumis, joka osoittaa juuri siihen kuten muutkin todisteet. Tessin lapsi on kuollut synnytyksessä, ja tämä tukee poliisien silmissä itsemurhateoriaa.

Bee alkaa selvittää sisarensa katoamista kuin salapoliisi konsanaan, ja jostakin syystä hänen paranoidiset epäilyksensä joka suuntaan ovat vähän rasittavaa luettavaa. Kuitenkin Sisar onnistuu olemaan kirja jonka pystyy ja haluaakin lukea nopeasti, sillä kieli on yksinkertaista ja sujuvaa, ja dialogia on paljon. Monet ovat sanoneet että kirjan loppuratkaisu on pääteltävissä jo alkusanojen kohdalla, mutta ilmeisesti minä keskityin enemmän sulattamaan joulukinkkua kuin punaisen langan metsästykseen, joten minulle tämä tarjosi myös yllätyksiä.

Yksin kirjan suurimpia mysteerejä on se, ovatko Bee ja Tess oikeasti läheisiä, vaikka ovatkin olleet yhteyksissä sähköpostilla ja soitelleet harva se päivä. Bee kun muutti New Yorkiin kauas kodistaan, äidistään ja siskostaan, kenties paetakseen vaikeita muistoja sisarten pikkuveljestä, joka kuoli nuorella iällä kystiseen fibroosiin. (Kyseinen sairaus onkin avaintekijä kirjassa, ja oli hienoa että tämä tuntematon sairaus tuotiin esille - ihan koko luku-urakka ei mennyt hukkaan.) Bee on mukavassa ja turvallisessa parisuhteessa, mutta asiat menevät päin honkia heti kun ensimmäinen vastoinkäyminen tulee eteen. Kenties hän ei ole valmis päästämään ketään liian lähelle itseään.

Ikävä kyllä kaikinpuolin mukavasta Tessistä jäi mielikuva kultakutrisena kierrätys-kasvissyöjä-hörhönä joka ei välitä tuon taivaallista mistään konkreettisesta ja keskittyy vain pyhän äititeresan-rooliin. Kuitenkin Luptonin Sisar tuli lukujärjestyksessäni oikeaan saumaan sillä juuri kevyttä ja helppoa lukemista tuolloin kaipasin. Luokittelisin Sisaren viihdekirjallisuuteen vaikka se on aiheiltaan painava. Psykologinen trilleri on kai lähempänä totuutta. Trillereistä tiedän vähän enkä välitä enempää tietääkään, liian monta kertaa olen pettynyt sen genren kanssa. Lupton onnistui sentään luomaan juonellisesti koukuttavan kirjan.

Tanja Kaarlela: Saara

Saara viettää huoletonta lapsuuttaan 1920-luvun Suomessa, Heinäpään kylässä. Lestadiolainen herätys on vallannut kylän ja tämän vaikutuksessa myös Saaran koti jakautuu kahtia; toiselle puolelle jää mielenterveydeltään horjuva ankaran uskonnollinen äiti ja työlle omistautunut isä; toiselle puolen Saaralle rakas Iida-piika ja maailman tuulet Heinäpäähän tuonut Aukusti-setä.

Vähitellen tapahtumat ajavat epävarman, nuoruuden kynnyksellä elävän Saaran turvattomuuteen ja yksinäisyyteen. Saara eristäytyy, eikä hänelle jää muita kuin Aukusti, joka ymmärtää herkästi kypsyvää nuorta naista. Hän ruokkii Saaran haaveita ja haluaa pelastaa hänet ahtaalta kyläyhteisöltä, mutta joutuu pian tilille oman menneisyytensä kanssa. Oman elämänsä sotkenut onnenonkija joutuu pakenemaan Kivimäeltä ja jättämään Saaran äitinsä ja kyläläisten armoille.

Saaran elämä on syöksy kohti ikuista pimeyttä toistuvine hylkäämisineen. Tuhottuna ja yksinäisenä hän seuraa sivusta sisartensa onnea, häitä ja rakkautta ja yrittää epätoivoisesti löytää oman onnensa.

taustalla paremman puoliskon ylläri.

 

Luin Saaraa hyvin ristiriitaisin tuntein. Se oli kirja, jota oli hankala laskea alas, mutta sen ahdistavuus yllätti minutkin.

Saaralle ei käy hyvin. Hän on toistuvasti äitinsä silmätikkuna, ja kun lestadiolaisuus seuroineen saapuu ja juurtuu kylään, yhdistyy jatkuvaan kiusaamiseen myös uskonnollista vivahdetta. Äidin syntiä ja helvetin tulia korostava uskonnollisuus myötävaikuttaa paljon siihen, että Saara saa vääristyneen kuvan itsestään.

Saara yrittää olla hyvä - se on surullista "katseltavaa". Ja kyllä hän onkin, lukija sen huomaa. Äitinsä ei kuitenkaan pysty näkemään Saaraa kuten Saara on. Ei hän mikään pullantuoksuinen äiti ole muillekaan sisaruksille. Saaran veli sentään saa useimmiten olla rauhassa - onhan hän sentään mies.
Kuten joku jo aiemmin jossakin Saara-arviossa mainitsi ja kysyi, eikö Saaralle tosiaan koskaan tapahdu mitään hyvää? Kaikkea sävyttää lohduton epätoivo ja yksinäisyys. Iida-piika ja Aukusti-setä yrittävät kyllä parhaansa mutta eivät kumpikaan voi erinäisistä syistä 'pelastaa' Saaraa, joka on herkkä tyttö ja herkässä iässä.

Ja vielä sananen loputuksesta. Se oli onnistunut. Minulle kerrottiin, että siellä odottaa se pieni valonpilkahdus, kenties ainoa Saaran elämässä Iidan jälkeen. Ajattelin toiveikkaana, että siellä se Saara löytää onnensa ja kärsimys unohtuu. Mutta, mielestäni - ja toki vain minun mielestäni - Saaralle olisi saanut käydä paremminkin. Kaiken sen jälkeen, eikö hän ansainnut enemmän?
Jäi siinä vähän suru puseroon.

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Nainen hypistelee hermostuneena avaimia käsissään. Hän nyökkäilee miehen sanoille. Mies hymyilee, nainen ei. Hänen poskensa tärisevät ja kädet vapisevat.

Tilanne ei kestä kauan, vaikka naisesta sen täytyy tuntua ikuisuudelta. Miehet hyppäävät autoon ja ajavat tiehensä. Nainen putoaa istualleen kylmälle asvaltille. Pitkät jalat sojottavat eri suuntiin kuin hänet olisi aseteltu Kiasmaan näytille. Nainen tärisee. Minä juoksen. 

Mitä ikinä keksitkin pelätä. On se vaan runollinen nimi kirjalle, joka on sisällöltään niin perisuomalaisen koruton rikosjännäri ja epäonnistunut rakkaustarina.

Kirjan keskiössä pelokas Katariina on ajautunut eron jälkeen rahaongelmiin. Ex-miehellä pätäkkää riittäisi mutta hän ei tahdo auttaa Katariinaa. Ratkaisua hän yrittää löytää takavuosien lukioluokkaisestaan, hölmön oloisesta Mikosta, joka toimii nyt vartijana kauppakeskuksessa. Pystyykö vähäsanainen ja luotettava Mikko, suomalaisen miehen vanhanaikainen mieskuva, olemaan Katariinalle vastaus? Ainakaan kun Mikon omassakin kirjahyllyssä kummittelee vielä aiemman suhteen runonparret, eikä Katariinakaan olisi tullut jos hänellä olisi ollut joku muu vaihtoehto.

Häiritsevän suomalaista, oli ajatukseni, ja se myös pysyi. Vaikka yksi hahmoista on karannut Ranskaan asti ja lähettää sieltä melankolisia kirjeitä, kuvailee tarkoin Pariisin katukulttuuria ja auringonpaahdetta - siltikin, kirjaa vaivaa perijuurinen suomalaisuus. Tai tokkopa se kirjaa vaivaa sen kummemmin, vaan minua se vaivaa. Onko keskiössä pakko olla Mikko, vaatimaton ja tunneilmaisultaan lähes vajaan oloinen kaveri? Pitääkö lainanperijän nimen olla Arska, täytyykö Arskan olla kovistelija? Lipevää Kantri-Jyriä unohtamatta.

Katariinan ahdinko muodoistui kirjan kiinnostavimmaksi anniksi, ja näin oli kai tarkoitus. Ei se mitenkään siemaissut mukaansa, mutta kyllä sen halusi selvittää loppuun asti. Olla se perushyvä ihminen, joka kykenee empatiaan.

Ei silti niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin. Mikon isä kun on mielenterveysongelmineenkin ehkä kirjan tasapainoisimman ja "itsensä löytäneimmän" oloinen. En aivan täysin ymmärtänyt - en aluksi enkä lopuksi - miksi Katariina ja Mikko tapasivat ja saivat kirjan keskeisimmät roolit, sillä eihän heillä tuntunut olevan edes sitä kuuluisaa kemiaa. Kyllä nyt päähenkilöiltä olisi odottanut hieman enemmän vispilänkauppaa. Heitä syvenneettiin kyllä hienosti sivuhenkilöiden kautta, ja sieltä niitä persooniakin löytyi sitten enemmän.

Toisinkuin takakansi väittää, Mitä ikinä keksitkin pelätä oli helppo laskea käsistä. Tragedia se oli, ja lohduton heti alusta loppuun asti, ei turhia valonpilkahduksia. Toivottavasti Palviaisen John Lennonin valkoinen flyygeli ei jätä yhtä pulaan.