maanantai 1. syyskuuta 2014

David Nicholls: Kaikki peliin

Brian Jackson on päässyt opiskelemaan englannin kirjallisuutta. Hän pakkaa reput, hyvästelee vanhat toverit ja äidin. Alkaa totutella uuteen maailmaan ja itseensä. Ihastuu yläluokan tyttöön Aliceen, ja kaatuu rähmälleen maahan.
Sosiaalisesti kömpelö Brian tähdittää romaania aina sen myötähäpeämäiseen loppuun, tehden sen ainakin tyylillä.

Brian on kyllä keskivertoa tietäväisempi tyyppi, mutta valitettavasti ei vain sosiaalisesti. Harmittavan monelle muulle, Brian on pelkkä vitsi. Hän osaa kyllä olla itseironinen, ja se on kirjan parasta antia.
Mutta jos sivuuttaa Brianin tunteet ja menee itse kirjaan: Kirja on ihanan viihdyttävä. Kertoja on nokkelasanainen. Huumori vain on sellainen laji, ettei aina voi kaikki miellyttää. Huonon maun vitsejä on myös seassa. Jotkut saattaa loukkaantua.

En vain voinut olla miettimättä, miten Brian voi olla niin tiedostava, ja silti niin kömpelö. Ehkä se ajatus ei vaan kertakaikkiaan mene perille asti? Aivan kuin tajuaisi tekevänsä itsestään pellen, mutta tekee silti. Turhauttavaa.

Viha on iso sana, mutta väittäisin silti että vihasin yläluokantyttö-Alicea. Pyöritellä nyt Briania ees taas vuoden päivät. Tulipa mieleeni sanonta, että antaa ymmärtää, ei ymmärrä antaa. 
Aivan toista oli sarkastinen Rebecca, joka valitettavasti tuntui väliin Brianiakin kiinnostavammalta.
Nuortenkirjamainen teos, mutta sen verran on älyä pelissä että saattaa jotkut pudota kelkasta. Minä en kaikkia info-osuuksia ja tietokilpailukysymyksiä jaksanut ajatuksella lukeakaan. 
Kirjassa sivutaan Brianin nörttiyttä, isäsuhdetta, naisseikkailuja. Se on kirja yliopistoelämästä ja kaveruudesta. En silti osaa hahmottaa mitään pääteemaa. Se nyt vain on ote Brianin kömpelöistä nuoruusvuosista. Sisältäen monia hyviä huomioita.

Tehtäköön täysin selväksi, että yksinäisyys on pahin mahdollinen piirre. Jos kertoo alkoholiongelmasta, syömishäiriöstä tai jopa siitä, että isä kuoli silloin kun itse oli vielä lapsi, voi melkein nähdä keskustelukumppanin silmien välähtävän mielenkiinnosta ja innostuksesta. Ongelmasta voi keskustella, sitä voi analysoida ja se on mahdollista jopa parantaa. Jos sen sijaan kertoo olevansa yksinäinen, niin siihen suhtaudutaan totta kai päällisin puolin myötätuntoisesti, mutta jos katsoo tarkkaan, voi nähdä kuinka keskustelukumppanin käsi hamuaa sekän takana jo ovenkahvaa aivan kuin yksinäisyys voisi tarttua. Siellä yksinäisyys on latteata, hävettävää, tavallista, tylsää ja rumaa.

Tätä on verrattu Nick Hornbyyn. Miksipä ei. Mulla tuli mieleen Sieppari ruispellossa.

2 kommenttia :

  1. Tämä odottaa minun hyllyssäni lukuvuoroaan - saa nähdä, milloin kirjaan tartun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa lukumatkaa sulle! Toivottavasti pidät. (: Mä ainakin viihdyin tän parissa, kieli oli niin mukavasti eteenpäin soljuvaa.

      Poista