keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Matka mustalaisuuteen ennen ja nyt.
Romaniväestön elämäntavan pinnan alle sukeltava tarinamainen Mustalaisäidin kehtolaulu on ymmärtävä, hellyttävä ja lämmin kirja. Yllättävänkin. Olisin lukenut aiheesta varmasti pitemmästikin, mutta Björk pysyy tiiviisti tarinassaan eikä säntäile muille poluille. Björkillä on selkeä kirjoitustapa, ja kirja menee eteenpäin ilman että tarvitsee vilkuilla loppupäähän, tarkistella huokaillen kahlattavaa sivumäärää.

Marjatta on monilapsisen romaniperheen vanhin lapsi. Hän tahtoo kertoa tarinansa alusta alkaen, ja juuriaan kunnioittaen. Marjatta haluaisi elää kuten valtaväestö, mutta omana itsenään. Helposti vaan käy niin, että sitten ei sovi mihinkään. Sikri-äiti ja Väinö-isä ovat lämpimiä ja etistyksellisiä romaneja, jotka laittavat lapsensa kouluun ja vähän lukisin rivien välistä, että toivoisivatkin romanien ottavan askelia pois vanhoista, ei niin toimivista tavoista. 

Björkillä on vainua sen suhteen, mikä on kiinnostavaa. Romanikulttuurista on kirjoitettu vähän, ja nyt kenties aika on kypsä ottamaan tämän kirjan vastaan. Minulla oli jostain syystä se ennakkokäsitys, että tämä olisi sensaatiohakuinen kirja, jossa kauhistellaan ja tarina jää sen sensaation alle. Siksi olikin ihana huomata että tarina oli lämmin ja tarkoituksenmukainen. Kaikkea muuta kuin kauhisteleva.

Ennen kirjan lukemista olin melko tietämätön romanikulttuurista. (No enpä sanoisi että nytkään olisin tiedolla voideltu). Kohtaamiset ovat olleet kapeita, joskus ovat romanit käyneet ovensuussa ja kaupustelleet. Toisinaan isäni on keittänyt heille kahvit, jutellut kuulumiset. Isäni kun tuntuu olevan täysin ennakkoluuloton ihmisten suhteen, hän kutsuu kahvipöytään jokaisen oveen koputtajan, jolla vain on aikaa jäädä. Itse en uskalla uskoa niin paljon hyvää ihmisistä, kunpa osaisinkin, mutta terveen epäluuloinen toivon olevani.

Minulle ainakin jäi tunne, että Björk tietää mistä kirjoittaa. Uskaltaa olla mielestelemättä ja tuoda esille myös kritiikkiä. Lopputulos ei jää mustavalkoiseksi, vaan kuvaa romanit ihmisinä, epätäydellisinä, kuten me kaikki ollaan. Olin jossain määrin yllättynyt, että romaneja kohtaan saatetaan olla näinkin epäoikeudenmukaisia. Heidän näkökulmastaan ei paljon puhuta.
Haluaisinpa tietää, mitä romanit itse ajattelevat kirjasta.

Marja Björkiin tutustuin jo aiemmin kirjalla Puuma. Pidin tästä enemmän kuin Puumasta. Oikeastaan en pitänyt Puumasta paljonkaan.
Palkintoja kahminut Poika alkoi kuitenkin kiinnostaa.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Kauniskielinen, mutta sisällötön.
Barret on tullut jälleen jätetyksi - tällä kertaa sangen tylysti tekstiviestillä. Neljä päivää myöhemmin hän näkee New Yorkin keskuspuiston halki kävellessään valoilmiön, jota ei osaa selittää, ja jota kukaan muu ei näytä näkevän. Merkitseekö se jotain, onko Barretille annettu jokin tehtävä, edes tarkoitus?

Barret muuttaa väliaikaisesti Tylerin ja Bethin luo. Veljen ja tämän naisystävän kanssa yhteiseen, hivenen ränsistyneeseen asuntoon. Tylerilla, huumeista pitävällä muusikolla ja syöpäsairaalla Bethillä ei juuri nyt ole varaa parempaan. Eikä se ole lainkaan huono järjestely, jokainen siinä pyhässä kolminaisuudessa tarvitsee toistaan.

Tyler ja Beth haluavat solmia avioliiton, vaikka yhteisistä vuosista ei ole takuuta, ja Tyler, muusikko kun on, tahtoo säveltää ja sanoittaa parhaimman kappaleensa, häälahjana kuolevaiselle elämänsä naiselle. Kuin voisi sillä pelastaa henkiä. 
Barret valoilmiöpähkäilyineen on kirjan keskuksessa. 
Molemmat veljekset ovat jo vähän siinä iässä, että voivat kysyä itseltään; Onnistuttiinko me elämässä? Onko elämä alussa vai lopussa, onko meillä toivoa?

Lumikuningatar on kiireetön teos, jossa ajatellaan paljon, ja tapahtumia on vähän. Aluksi yritin ajatella positiivisesti. Kyllä se tästä vielä lähtee lentoon, kunhan pääsee alkuun. Eihän nyt Cunningham voi olla pettymys. Kirja kuitenkin vaan lässähti enemmän ja enemmän mitä pitemmälle päästiin. 
Paikoin Lumikuningatar oli laimea, kaunisteleva ja tylsä. Ihmettelin moneen otteeseen, miksi ei tapahdu mitään. Junnataan tässä nyt vaan. Pelkästään kauniin kielen varassa ollaan aika hataralla pohjalla. Alun lumisateisuus jatkui loppuun asti. Kaikki se hömpötys Barretin näkemästä valosta tuntui turhalta.
En siis ihan vakuuttunut. 
Kuitenkin Cunninghamin nokkelat vertaukset olivat vailla vertaansa edelleen. Meillä kaikilla on varmaan ajatuksia, joita ei mielellään tuo edes itselleen julki. Cunninghamin henkilöhahmoilla ei kuitenkaan tätä itsesensuuria ole. Cunningham " -- tietää millaisia ihmisten halut kaikessa häveliäisyydessään ovat."

Kirja on hyvin suomennettu. Tuttu syvällinen huumori pilkisti aina välillä. 
Ihmettelen sitä, miten löydän näinkin hyvästä kirjasta näin paljon negatiivista sanottavaa. Lumiomenan Katjan kanssa olen kait aika samalla viivalla. Onhan tämä hyvä kirja, mutta kyllä nyt Cunninghamilta odottaisi vähän enemmän.
Samaa sukua en vielä ole lukenut, mutta kaikki muut Cunninghamit olen, ja poikkeuksetta olen myös pitänyt. Koti maailman laidalla on yksi lempparikirjoistani, ja teki suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten. Myös Tunneista nautin. Luen kyllä empimättä tulevaisuudessakin Cunninghamia, vaikka tämä nyt heikoksi jäikin.
Cunnighamin kirjojen maailmankuva on sellainen että voin siihen samaistua.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Mia Vänskä: Saattaja

Suomalaista kauhua parhaimmillaan.
Mia Vänskän Saattaja oli juuri sitä mitä hyvältä kauhukirjalta odotan. Viihdyttävä, koukuttava, ja karvat pystyyn nostattava. Tätä luki helposti keskiyölläkin, piti nimittäin hereillä, vaikka muuten varmaan olisivat silmäluomet lupsuneet. Petiin piti lopulta hypätä pitkällä loikalla, kuin pikkulikkana. (Onneksi avomiehen turvallinen kainalo oli lähellä.)

Saattajassa kääntäjänä työskentelevä Lilja palaa takaisin lapsuuden kotitaloonsa asumaan. Henkistä väkivaltaa sisältänyt parisuhde on tullut tiensä päähän ja jokin tuntuu vetävän Liljaa takaisin kotiin. Muutettuaan Lilja huomaa, että talossa tapahtuu kummia, valot räpsyvät itsekseen päälle ja tavarat vaihtavat paikkaa. Liljan unohtamat asiat yrittävät palata tietoisuuteen, mutta Lilja on haudannut ne syvälle. Lopulta tapahtumat menevät siihen pisteeseen, että Liljan on pakko kohdata todellisuus: hänellä on erityinen kyky, tai oikeastaan tehtävä, jota hän ei voi luikkia karkuun.

Kotimaista kauhua ei paljon ole tullut luettua. Tämä taisi olla ensikosketukseni. Hyvin on sana hallussa Vänskällä, ja lukisinpa mielelläni lisääkin tätä. Yliluonnolliset tapahtumat ja arkinen ihmissuhdedraama oli hyvin yhdistetty, eikä kumpikaan syönyt toisen uskottavuutta. Tai ainakin minä koin uskottavana myös yliluonnolliset tapahtumat, Vänskä on taitava kuvaaja.
Pidin erityisesti siitä, että kirjassa oli muinaista mytologiaa. Sielulinnut, karhut, sudet, kissat... Kuuntelisin niiden mytologisia merkityksiä varmasti yöt läpeensä, siksi tunsinkin pientä harmitusta ettei tässä menty sen syvällisempiin selityksiin, avattu sitä muinaismytologiaa enempää.

Karmivuudessaan tämä oli parasta kauhua pitkään aikaan. Vänskän kuvaama kellari oli paikka johon en menisi edes päivänvalossa. Erityisesti jäi mieleen Liljan seinimetsäseikkailu, ja Liljan äidin löytyminen kellarista. Niissä kohdissa nousi iho kananlihalle.

Joko te olette tutustuneet Vänskään?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Essi Kummu: Mania


Tämä outo viehätykseni lukea kirjoja ihmisten eri sairauksista sai minut lukemaan Essi Kummun Manian. Toiveissani oli saada vähän säpinää syksyyn. Takakansi lupaili piristävän erilaista juonta, vähän hulluakin. Kenties hullaantuisin itsekin!

Vaan enpä hullantunut, niin etäiseksi tämä jäi. En voi sanoa että varsinaisesti olisin nauttinutkaan lukemisesta, sillä oli hyvin selvää mihin suuntaan juoni oli menossa. Ehkä ei olisi kannattanut paljastaa kaikkea heti alussa? Hyvänä asiana pidin sitä, että vaikka kuinka yritän keksiä, en löytänyt tästä tarinasta opetusta. Ellei se sitten ollut se, että kellä tahansa voi napsahtaa päässä. Ja ettei kannata herättää nukkuvaa karhua. Ihan hyvä näin.

Kirjahan kertoo Lauran peliaddiktiosta, mutta se ei oikein riitä kuvaamaan. Ainakin voin sanoa, ettei Laura ole ihminen, johon haluaisin törmätä kadulla. Laura on väsynyt yksinhuoltajaäiti, joka on juurtunut vihaamaansa työhön puhelinmyyjänä. Ei hän saa edes paljon myydyksi, potkut odottaa. Mutta kun lapsi tuli ja mies lähti, piti jotenkin elättää. Kotona Laura pakenee tietokonepeliin, Simssiin. Päiväkoti-ikäinen Elina-tytär pakenee omaan maailmaansa, on milloin lintu, milloin tiikeri. Äiti ja tytär elävät sulassa sovussa. Salakavalasti elämään putkahtaa mies, joka repii pistokkeen seinästä, ruokkii Elinan, tuo naurua eli meteliä. Se voisi olla hyvä asia, mutta kun Lauran tuttua kaavaa ei saa rikkoa. 

Tuntui, että pääsin Lauran pään sisään, ja siitä kiitokset tarinan kerronnalle. Hyvä Essi Kummu. Vaikka ensin ajattelin, etten sinne Lauran päähän haluakaan. Lauran muistamattomuus oli todella pelottavaa. Ajattelinpa sitäkin, miten erilaisia me kaikki olemme sairauksissamme, vaikka meillä olisi sama tauti. Miten erilainen joku toinen on maniassaan, kuin Laura tässä kirjassa.
Lauran arvaamattomuus piirtyi hyvin taitavasti esille. Päivät vain menivät ja menivät, puolikuolleena väsymyksestä, Laura havahtui aina välillä huomaamaan, jaa, tässäkö minä olen. Se on tuttua minullekin.
Kuitenkin Laura on rakkauteen kykenevä ja varsin looginen, ei tunnu hullulta, vaan äärimmilleen "venytetyltä". 

Sekavasta sepustuksestani huolimatta, tämä oli kirja, jota suosittelen luettavaksi. Kirja voi kuitenkin aiheuttaa ahdistusta.


Seuraavaksi sitten Murakami - Sputnik, rakastettuni, Elina Tiilikka - Myrsky, Mia Vänskä - Saattaja, John Irving - Vapauttakaa karhut ja  Ajvide Lindqvist - Kuinka kuolleita käsitellään. Hyvältä näyttää, ja ainakin Vänskän kirjan kanssa näyttäisi menevän yöunetkin.

torstai 9. lokakuuta 2014

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Tästä kirjasta minä pidin. Nautin joka hetkestä, en pitkästynyt enkä pettynyt. Bongasin tämän aikaa sitten Annamin blogista (lue Annamin mietteet linkin takaa), ja tulin jo silloin siihen tulokseen, että tässä voisi olla kirja josta pitäisin. Niin tein. Kirjan luettuani, minulle jäi samanlainen olo kuin vaikuttavan näytelmän jälkeen.
Migreeni, epilepsia, tourette, aivoinfarkti, Shy-Dragerin oireyhtymä, hepaattinen enkefalopatia, hysteria, konversihäiriö, psykoosi, bipolaarisuus, essentiaalinen vapina, yliannostus, strobovalo-oksennus, subakuutti sklerosoiva panenkefaliitti, salamamyrsky, säkenöintiä, kipu kipu kipu, kaikki särkyy ja putoaa sinne missä yhdenkään ihmisten ei tulisi käydä kertaa enempää, ei enää mitään väliä mikä, kolmoishermosärky, fibromyalgia, myasthenia gravis, gravitaatiohäiriö, Hortonin syndrooma, serotoniinioireyhtymä, aivokasvain, multippeliskleroosi, parkinsonismus idiopahicus, tanssitauti, ALS, ABC kissa kävelee, vaan ei ilman opiaatteja.

Valkoinen valo on kirja kivusta. Aluksi luulin, että kirja kertoo yksinkertaisesti vain Marian selittämättä jääneistä kivusta ja erakkoelämästä, johon Luukas tuo vierailuillaan valoa. Kun henkilöitä tuli esille enemmän ja enemmän, tajusin että jokaisella heistä on kipunsa eikä kenenkään kipu ole toisen kipua suurempaa. Jokainen myös suhtautuu kipuunsa eri tavalla, antaa sen tuhota itsensä eri tavalla. Joka tapauksessa, kipu tekee tuhoaan.

Vaikka alkuun päivittelin, kun kirjaan tunki niin monta henkilöä enkä ollut kiinnostunut kuin Mariasta, olin lopulta iloinen että heitä tuli. Ainakin Lyydian kipu tuntui tavallaan helpottavalta, hän ei ollut antanut sen katkeroittaa itseään. Ainakaan ihan täysin.
Myös vihastuin. Halusin huutaa Lyydialle että nyt loppui se juopottelu, totta kai miehesi lähtee, kun haiset roska-astialle! Halusin huutaa Luukkaalle, että on siinäkin aviomies, palaa kotiisi ja kuuntele vaimoasi! Halusin huutaa Marialle, että ei kipusi oikeuta sinua tuhoamaan toisten elämää. Silti ymmärsin heitä kaikkia ja päädyinkin olemaan surullinen.
Tai en pelkästään surullinen, sillä ei tämä sellainen surussa kahlaamisen kirja ollut. Vaikka tuntui että toivo oli käsite johon kellää henkilöllä ei ollut enää varaa. Niinpä aavistelin, kun kirja lähestyi loppuaan, ettei tästä onnellista loppua tule millään. Mutta se on kai lukijan vinkkelissä, mitä pitää onnellisena lopetuksena.

Muista Kuisman kirjoista en tiedä. Sydänvarjoon törmäsin pari viikkoa sitten kirjastossa, mutta jokin vain esti minua lainaamasta sitä. 

Mitä sattumia, muutin tänne paetakseni elämää, ja elämä tunki väkisin minun luokseni kylään.


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista


Ranskalaisen Marie NDiayen triptyykkiromaani Kolme vahvaa naista luo heti ensimmäisessä osassaan niin erilaisen maailman eteeni, etten tiedä hetkeen mitä ajatella. 
Kuten ensimmäisen tarinan Norah, haluan vain palata tuttuun, yksinkertaiseen, suorasanaiseen, länsimaiseen elämääni ja unohtaa muun maailman erilaisuudet. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja nyt olen kahden vaiheilla, pidinkö vai enkö.

Ensimmäisen tarinan vahva nainen, menestynyt asianajaja Norah, palaa Afrikkaan isänsä pyynnöstä. Norahin isä se vasta onkin, etäinen, julma ja vaitonainen mies, joka halveksii naisia, etenkin rumia sellaisia. Norah on kasvanut köyhästi Raskassa äitinsä ja siskonsa kanssa, isän lähdettyä matkoihinsa Norahin veli, Sony, kainalossaan. Sony on asunut isänsä luona rikkaasti ja leveästi, saaden kaiken mutta ei rakkauta. 
Nyt Norahin tuntema julma mies on kuitenkin alistunut ja yksinäinen, ja selkeästi jotain vailla.

Norahin muistot isästään ovat niin poikkeuksellisen kylmiä, että niin kertoja kuin lopulta Norah itsekin päätyvät miettimään, ovatko ne todellisia. Sitä jäin minäkin miettimään - ovatko muistot koskaan rehellisiä?

Seuraava tarina on mielenkiintoisin. Se on Fantan tarina, ilman että Fanta on oikeastaan koko tarinassa, sillä hänen miehensä on kertojana. Tämä tarina on perinjuurin raskalainen ja siinä lajissa onnistunut. 

Jos hän esimerkiksi ehdotti Fantalle ja Djibrilille, että mentäisiin ravintolaan tai tehtäisiin pikku kierros kanoottikerholla, hän tunsi miten hänen kasvoilleen heti levisi epäilevä, valmiiksi pettynyt ilme, näki miten vaimon ja pojan kauniit, aivan samannäköiset kasvot vastaavasti muuttuivat huolestuneiksi tai hivenen hämmentyneiksi (pojalla joka käänsi katseensa tavoittamaan äidin katsetta, koska ei ymmärtänyt isänsä salaisia aikomuksia), ja silloin hänet väistämättä täytti kauna ja hän ravostui ja ärähti: "Mitä, eikö teille ikinä mikään kelpaa?" ja niin ne ainot asiat, joita hän tässä maailmassa rakasti, jähmettivät kauniit kasvonsa synkkään välinpitämättömyyteen, työnsivät ääneti pois elämästään ja ajatuksistaan hänet, äreän ja arvaamattoman miehen, jonka läsnäoloa heidän oli pahaksi onnekseen siedettävä toistaiseksi, kuin muistumaa piinallisesta, hävettävästä unesta. 

Välillä kävi mielessä että jopas se nyt eskaloitui. Ja nopeasti. Mutta tätä rataa, tai oikeastaan vielä epäilevämmin kulkevat Rudyn ajatukset itsestään, ja toisista ihmisistä.

Paljon jää tulkinnanvaraan, joten jos oikein haluaa älynystyröitään hieraista, niin tässäpä pala purtavaksi. En nimittäin usko alkuunkaan, että asiat menivät kuten kirja antoi ymmärtää. Siellä pinnan alla oli aina jotain mitä ei suoraa sanottu.

Mutta ikävä kyllä tämä oli enemmän ranskalainen kuin afrikkalainen romaani. Hämäännyin afrikkalaistyylisestä kannesta niin paljon, että luulin saavani jotain afrikkaista luettavakseni.
Muistin jälleen kerran miksi en lainaa ranskalaisia teoksia. Vaimoni eroottisen potentiaalin (David Foenkinos) luettuani olen kiertänyt ne kaikki kaukaa. Ranskalainen kirjoitustapa ei vaan tunnu pääsevän minun ihon alle.

Ndiaye on itse siis raskalaissyntyinen, senegalilaiset juuret omaava nainen. Ndiaye sai ensimmäisenä mustana naisena arvostetun Goncourt-palkinnon, ja oli viime vuonna ehdolla Man Booker International -palkinnon saajaksi, historian nuorimpana ehdokkaana.

Enemmän jäin miettimään NDiayen omaa isäsuhdetta. Niin paljon isäsuhdeongelmia oli tarinan vahvoilla naisilla. Johtuneisko hänen oman isänsä lähdöstä. "Ndiaye on kasvanut pariisilaisessa lähiössä, ja senegalilaisesta isästään huolimatta pitää itseään täysin ranskalaisena. Isä palasi Senegaliin pian tyttären syntymän jälkeen, ja NDiaye tapasi tämän seuraavan kerran vasta aikuisiällä." - kertoo Wikipedia.

Halusin kovasti pitää tästä, yritin ihan tosissani kaivaa jotain mistä olisin pitänyt. Takakansitekstin perusteella luulin saavani jotain aivan muuta: Väkevä romaani kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytyksille ei. 
Kaunis ajatus.
Syy miksi luin tämän pikavauhtiin, oli se, että halusin tästä äkkiä eroon. Ihan harmittaa, mutta eihän se kirjan vika ole jos ei lukijalla ole tarpeeksi älyä huomaamaan kirjan hienoutta.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Ehdottakaa luettavaa!

Kuva: Pinterest.


Se tunne kun jahkailet tuntikausia kirjastossa ilman että löydät mitään luettavaa. Tuttu tunne, vai olenko ainoa?
Listan kanssa kirjastoon meneminen ei auta ongelmaani, kun yleensä ne houkuttevimmat kirjat on olleet muidenkin mielestä houkuttelevia, jotenka niitä ei hyllyiltä löydä.
Varausmaksua taas en mielelläni pulita kirjasta, josta en tiedä onko se lukemisen arvoinen.

Yritin selailla teidän kanssasisarten ja -veljien blogeja ja löytää lukuvinkkejä, mutta en onnistunut kovinkaan hyvin.
Ehdottakaa siis luettavaa, mielellään kirjoja jotka ovat ilmestyneet jo jonkin aikaa sitten. Aivan mistä vain kategoriasta. Olen kaikkiruokainen. Kunhan vain itse olette pitäneet.

Tosin. Syksystäkö johtuen vai mistä, mutta jostain syystä vähän vanhemmat (tai mikseipä uudemmatkin) kauhukirjat kiinnostaisi. Käytännössä ainot kauhukirjailijat joihin olen tutustunut ovat Lovecraft, Poe, King ja Kingin poika, Joe Hill. Aika jännä juttu, sillä olen muuten pitänyt itseäni kovastikin kauhukirjallisuuden ystävänä.

Toinen syy tähän intooni kysellä kirjoja, on se, että alueeni tiekkö-kirjastot menevät muutamaksi viikoksi kiinni. Tämä viikko on vielä aikaa lainailla. Sehän ei minulle sovi yhtään, sillä käyn kirjastossa melkoisen usein ja otan sieltä sitten yhden tai kaksi kerrallaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

'
Alkuvuodesta ilmestynyttä Äidinrakkautta tarvitsi lukea vain pari ensimmäistä riviä, ja tiesi ettei tätä parane kirjaston hyllylle jättää pölyttymään, vaikka Bazarin kustantamista kirjoista harvoin olen helmiä löytänyt. Tarina sai ajan kulumaan siivillä. Huomasinpa viivytteleväni ruokakauppaan lähtemistä, kun piti aina saada se yksi kappale vielä luettua.

Ella on jättänyt vaikeita kysymyksiä kysymättä ja kulkenut elämässään silmät lapuilla. Ensimmäinen avioliitto suurkaupungissa ajautui karille läheisyyden puutteen, mutta myös menetysten vuoksi. Viimeistään lukuisat keskenmenot saivat hauraan Ellan juoksemaan, yrittämään onneaan toisissa kuvioissa. Ellan uusi elämä Kalifornian maaseudulla, uusioperheen äitipuolena, on sopivan yksinkertaista. Joen lapsista on tullut kolmen vuoden aikana aivan yhtä rakkaita, kuin olisivat omia. Yksikertainen muuttuu mutkikkaaksi, kun meren äärellä valokuvaamassa ollut Joe hukkuu yhtäkkiseen hyökyaaltoon.

Kuinka siitä noustaan takaisin jaloilleen, ja miten lasten käy, kun aiemmin matkoihinsa läksinyt biologinen äiti ilmestyykin yllättäen kuvioihin? Joen kuolema on vasta alkusoittoa, vaikka jo yksin se musertaisi heikoimman. Ella nousee kirjassa feeniks-linnun tavoin, lastensa tähden, taistoon oikeuksistaan. Ella myöskin onnistuu tekemään napakymppimäisen suorituksen lesken roolissaan - hän romahtaa ja raivoaa mutta suoristaa selkänsä juuri niin monesti kuin kuka vain vahva ihminen samassa tilanteessa.

Salaisuudet ja ilmassa leijuvat kysymykset alkavat saada vastauksia, kun kerrankin on pakko avata suunsa, jotta elämässä päästäisiin eteenpäin. Varsin aikuismaisesti kirjassa ajatellaan monesta näkökulmasta eikä sorruta mustavalkoisuuksiin. 

Mukavana bonuksena näin miljöön, joka oli herkullisen ilalialainen, viineineen ja luomuhedelmineen. Metsät hengitti ja meri tuntui vihreältä ja suurelta.