keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista


Ranskalaisen Marie NDiayen triptyykkiromaani Kolme vahvaa naista luo heti ensimmäisessä osassaan niin erilaisen maailman eteeni, etten tiedä hetkeen mitä ajatella. 
Kuten ensimmäisen tarinan Norah, haluan vain palata tuttuun, yksinkertaiseen, suorasanaiseen, länsimaiseen elämääni ja unohtaa muun maailman erilaisuudet. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja nyt olen kahden vaiheilla, pidinkö vai enkö.

Ensimmäisen tarinan vahva nainen, menestynyt asianajaja Norah, palaa Afrikkaan isänsä pyynnöstä. Norahin isä se vasta onkin, etäinen, julma ja vaitonainen mies, joka halveksii naisia, etenkin rumia sellaisia. Norah on kasvanut köyhästi Raskassa äitinsä ja siskonsa kanssa, isän lähdettyä matkoihinsa Norahin veli, Sony, kainalossaan. Sony on asunut isänsä luona rikkaasti ja leveästi, saaden kaiken mutta ei rakkauta. 
Nyt Norahin tuntema julma mies on kuitenkin alistunut ja yksinäinen, ja selkeästi jotain vailla.

Norahin muistot isästään ovat niin poikkeuksellisen kylmiä, että niin kertoja kuin lopulta Norah itsekin päätyvät miettimään, ovatko ne todellisia. Sitä jäin minäkin miettimään - ovatko muistot koskaan rehellisiä?

Seuraava tarina on mielenkiintoisin. Se on Fantan tarina, ilman että Fanta on oikeastaan koko tarinassa, sillä hänen miehensä on kertojana. Tämä tarina on perinjuurin raskalainen ja siinä lajissa onnistunut. 

Jos hän esimerkiksi ehdotti Fantalle ja Djibrilille, että mentäisiin ravintolaan tai tehtäisiin pikku kierros kanoottikerholla, hän tunsi miten hänen kasvoilleen heti levisi epäilevä, valmiiksi pettynyt ilme, näki miten vaimon ja pojan kauniit, aivan samannäköiset kasvot vastaavasti muuttuivat huolestuneiksi tai hivenen hämmentyneiksi (pojalla joka käänsi katseensa tavoittamaan äidin katsetta, koska ei ymmärtänyt isänsä salaisia aikomuksia), ja silloin hänet väistämättä täytti kauna ja hän ravostui ja ärähti: "Mitä, eikö teille ikinä mikään kelpaa?" ja niin ne ainot asiat, joita hän tässä maailmassa rakasti, jähmettivät kauniit kasvonsa synkkään välinpitämättömyyteen, työnsivät ääneti pois elämästään ja ajatuksistaan hänet, äreän ja arvaamattoman miehen, jonka läsnäoloa heidän oli pahaksi onnekseen siedettävä toistaiseksi, kuin muistumaa piinallisesta, hävettävästä unesta. 

Välillä kävi mielessä että jopas se nyt eskaloitui. Ja nopeasti. Mutta tätä rataa, tai oikeastaan vielä epäilevämmin kulkevat Rudyn ajatukset itsestään, ja toisista ihmisistä.

Paljon jää tulkinnanvaraan, joten jos oikein haluaa älynystyröitään hieraista, niin tässäpä pala purtavaksi. En nimittäin usko alkuunkaan, että asiat menivät kuten kirja antoi ymmärtää. Siellä pinnan alla oli aina jotain mitä ei suoraa sanottu.

Mutta ikävä kyllä tämä oli enemmän ranskalainen kuin afrikkalainen romaani. Hämäännyin afrikkalaistyylisestä kannesta niin paljon, että luulin saavani jotain afrikkaista luettavakseni.
Muistin jälleen kerran miksi en lainaa ranskalaisia teoksia. Vaimoni eroottisen potentiaalin (David Foenkinos) luettuani olen kiertänyt ne kaikki kaukaa. Ranskalainen kirjoitustapa ei vaan tunnu pääsevän minun ihon alle.

Ndiaye on itse siis raskalaissyntyinen, senegalilaiset juuret omaava nainen. Ndiaye sai ensimmäisenä mustana naisena arvostetun Goncourt-palkinnon, ja oli viime vuonna ehdolla Man Booker International -palkinnon saajaksi, historian nuorimpana ehdokkaana.

Enemmän jäin miettimään NDiayen omaa isäsuhdetta. Niin paljon isäsuhdeongelmia oli tarinan vahvoilla naisilla. Johtuneisko hänen oman isänsä lähdöstä. "Ndiaye on kasvanut pariisilaisessa lähiössä, ja senegalilaisesta isästään huolimatta pitää itseään täysin ranskalaisena. Isä palasi Senegaliin pian tyttären syntymän jälkeen, ja NDiaye tapasi tämän seuraavan kerran vasta aikuisiällä." - kertoo Wikipedia.

Halusin kovasti pitää tästä, yritin ihan tosissani kaivaa jotain mistä olisin pitänyt. Takakansitekstin perusteella luulin saavani jotain aivan muuta: Väkevä romaani kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytyksille ei. 
Kaunis ajatus.
Syy miksi luin tämän pikavauhtiin, oli se, että halusin tästä äkkiä eroon. Ihan harmittaa, mutta eihän se kirjan vika ole jos ei lukijalla ole tarpeeksi älyä huomaamaan kirjan hienoutta.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti