Mia Vänskä: Saattaja

Suomalaista kauhua parhaimmillaan.

Mia Vänskän Saattaja oli juuri sitä mitä hyvältä kauhukirjalta odotan. Viihdyttävä, koukuttava, ja karvat pystyyn nostattava. Tätä luki helposti keskiyölläkin, piti nimittäin hereillä, vaikka muuten varmaan olisivat silmäluomet lupsuneet. Petiin piti lopulta hypätä pitkällä loikalla, kuin pikkulikkana. (Onneksi avomiehen turvallinen kainalo oli lähellä.)

Saattajassa kääntäjänä työskentelevä Lilja palaa takaisin lapsuuden kotitaloonsa asumaan. Henkistä väkivaltaa sisältänyt parisuhde on tullut tiensä päähän ja jokin tuntuu vetävän Liljaa takaisin kotiin. Muutettuaan Lilja huomaa, että talossa tapahtuu kummia, valot räpsyvät itsekseen päälle ja tavarat vaihtavat paikkaa. Liljan unohtamat asiat yrittävät palata tietoisuuteen, mutta Lilja on haudannut ne syvälle. Lopulta tapahtumat menevät siihen pisteeseen, että Liljan on pakko kohdata todellisuus: hänellä on erityinen kyky, tai oikeastaan tehtävä, jota hän ei voi luikkia karkuun.

Kotimaista kauhua ei paljon ole tullut luettua. Tämä taisi olla ensikosketukseni. Hyvin on sana hallussa Vänskällä, ja lukisinpa mielelläni lisääkin tätä. Yliluonnolliset tapahtumat ja arkinen ihmissuhdedraama oli hyvin yhdistetty, eikä kumpikaan syönyt toisen uskottavuutta. Tai ainakin minä koin uskottavana myös yliluonnolliset tapahtumat, Vänskä on taitava kuvaaja.

Pidin erityisesti siitä, että kirjassa oli muinaista mytologiaa. Sielulinnut, karhut, sudet, kissat... Kuuntelisin niiden mytologisia merkityksiä varmasti yöt läpeensä, siksi tunsinkin pientä harmitusta ettei tässä menty sen syvällisempiin selityksiin, avattu sitä muinaismytologiaa enempää.

Karmivuudessaan tämä oli parasta kauhua pitkään aikaan. Vänskän kuvaama kellari oli paikka johon en menisi edes päivänvalossa. Erityisesti jäi mieleen Liljan seinimetsäseikkailu, ja Liljan äidin löytyminen kellarista. Niissä kohdissa nousi iho kananlihalle.

Joko te olette tutustuneet Vänskään?