sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Kauniskielinen, mutta sisällötön.
Barret on tullut jälleen jätetyksi - tällä kertaa sangen tylysti tekstiviestillä. Neljä päivää myöhemmin hän näkee New Yorkin keskuspuiston halki kävellessään valoilmiön, jota ei osaa selittää, ja jota kukaan muu ei näytä näkevän. Merkitseekö se jotain, onko Barretille annettu jokin tehtävä, edes tarkoitus?

Barret muuttaa väliaikaisesti Tylerin ja Bethin luo. Veljen ja tämän naisystävän kanssa yhteiseen, hivenen ränsistyneeseen asuntoon. Tylerilla, huumeista pitävällä muusikolla ja syöpäsairaalla Bethillä ei juuri nyt ole varaa parempaan. Eikä se ole lainkaan huono järjestely, jokainen siinä pyhässä kolminaisuudessa tarvitsee toistaan.

Tyler ja Beth haluavat solmia avioliiton, vaikka yhteisistä vuosista ei ole takuuta, ja Tyler, muusikko kun on, tahtoo säveltää ja sanoittaa parhaimman kappaleensa, häälahjana kuolevaiselle elämänsä naiselle. Kuin voisi sillä pelastaa henkiä. 
Barret valoilmiöpähkäilyineen on kirjan keskuksessa. 
Molemmat veljekset ovat jo vähän siinä iässä, että voivat kysyä itseltään; Onnistuttiinko me elämässä? Onko elämä alussa vai lopussa, onko meillä toivoa?

Lumikuningatar on kiireetön teos, jossa ajatellaan paljon, ja tapahtumia on vähän. Aluksi yritin ajatella positiivisesti. Kyllä se tästä vielä lähtee lentoon, kunhan pääsee alkuun. Eihän nyt Cunningham voi olla pettymys. Kirja kuitenkin vaan lässähti enemmän ja enemmän mitä pitemmälle päästiin. 
Paikoin Lumikuningatar oli laimea, kaunisteleva ja tylsä. Ihmettelin moneen otteeseen, miksi ei tapahdu mitään. Junnataan tässä nyt vaan. Pelkästään kauniin kielen varassa ollaan aika hataralla pohjalla. Alun lumisateisuus jatkui loppuun asti. Kaikki se hömpötys Barretin näkemästä valosta tuntui turhalta.
En siis ihan vakuuttunut. 
Kuitenkin Cunninghamin nokkelat vertaukset olivat vailla vertaansa edelleen. Meillä kaikilla on varmaan ajatuksia, joita ei mielellään tuo edes itselleen julki. Cunninghamin henkilöhahmoilla ei kuitenkaan tätä itsesensuuria ole. Cunningham " -- tietää millaisia ihmisten halut kaikessa häveliäisyydessään ovat."

Kirja on hyvin suomennettu. Tuttu syvällinen huumori pilkisti aina välillä. 
Ihmettelen sitä, miten löydän näinkin hyvästä kirjasta näin paljon negatiivista sanottavaa. Lumiomenan Katjan kanssa olen kait aika samalla viivalla. Onhan tämä hyvä kirja, mutta kyllä nyt Cunninghamilta odottaisi vähän enemmän.
Samaa sukua en vielä ole lukenut, mutta kaikki muut Cunninghamit olen, ja poikkeuksetta olen myös pitänyt. Koti maailman laidalla on yksi lempparikirjoistani, ja teki suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten. Myös Tunneista nautin. Luen kyllä empimättä tulevaisuudessakin Cunninghamia, vaikka tämä nyt heikoksi jäikin.
Cunnighamin kirjojen maailmankuva on sellainen että voin siihen samaistua.

3 kommenttia :

  1. Minulla on tämä kesken ja vaikka alku on ollut hyvä, niin tuo kirjan hitaus on syynä siihen, että kirja lojuu yöpöydällä edelleen lukemattomana... ei ehkä sovi vain hetkeen juuri nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä nähdä mitä tykkäät. (: Minun mielestä tämä ei ainakaan alun jälkeen parantunut, mutta ei lukeminen silti miltään pakkopullalta tuntunut.

      Poista
  2. Olin kovin pettynyt kirjaan, sillä odotin enemmän ja miellyin kanteen. Cunninghamista kuitenkin pidän.

    VastaaPoista