sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Elina Tiilikka: Myrsky

Nuorta taideopiskelijaa Myrskyä piinaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän ei pysty keskittymään sen enempää opetukseen kuin tavallisen tylsiin ihmissuhteisiin, vaan hakee jännitystä elämään pikkurikoksista ja holtittomasta seksuaalisesta käyttäytymisestä. Tämä käytös ei käy yhteen niiden normien kanssa, jotka meille kaikille on yhteisesti asetettu, jotta järjestys pysyisi yllä. Niinpä anarkistinen Myrsky kolahtaa lujaa päin vankkaa yhteiskuntarakennetta. 

Kaksisuuntaista sairastavan
Myrskyn tarina.
Alkuun olin ehdottomasti sitä mieltä, että kirja on liian kevyesti kirjoitettu, liian lennokas ja liian uskomaton, jotta voisin pitää sitä yhtään uskottavana. Nyt, juuri painettuani kannen kiinni, en tiedä vielä mihin suuntaan muodostaisin mielipiteeni. Kirjaa on kehuttu uskottavaksi, joten kai moni on sen niin kokenut. Vaikka alku ei vaikuttanut minusta lupaavalta, kirjan edetessä alkaa väistämättä tuntemaan helliä tunteita Myrskyä kohtaan. Alkaa toivoa parasta, vaikka vähän tietää, että eihän tässä hyvin käy.

Myrskyä kohtaan tuntee helposti ymmärrystä. Ei hän itse ole valinnut sairastua kaksisuuntaiseen. Psykoosi on sellainen piru olkapäillä, etten pysty oikein sanomaan siitä mitään, kun en ole sitä kokenut. Yleensä minulle tulee ns. vapaista ihmisistä lukiessani sellainen haikea tunne, että voisinpa minäkin elää lampaitteni kanssa vuorilla vapaana veroista. Mutta ei tämän kirjan kanssa. Herää vain sellainen suru.

Pelkäsin, että jossain vaiheessa tässä vedetään lapsuus-kortti esiin, ja selitellään: tottahan toki Myrsky on näin hullu kun hänellä on näitä lapsuudenajan kiintymyssuhdeongelmia, äitisuhde ja vielä kun isäkin tuollainen.... No vaan onneksi näin ei käynyt, ja minun ei tarvitse siitä raivostua.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on ikävä sairaus, josta ei paljon parannuta. Täytyy vain opetella elämään sen kanssa. Mutta yhtä helvettiä se on, sekä sairaalle että sairaan läheisille. Isälläni on tämä diagnoosi, joten en voinut olla lukematta kirjaa omalta maaperältäni katsottuna. En tosin löytänyt paljonkaan yhtäläisyyksiä, sillä ei isäni käytös ole kirjassa kuvailtua. Mutta mielisairaudet siinä missä kaikki sairaudet ilmenevät niin eri tavoin eri henkilöillä, että aina ei tiedä mikä on persoonallisuutta, ja mikä sairautta.

Isäni maniajaksoja sivusta seuranneena, voin todeta, että ei se ole kaunista katseltavaa. Sairastunut elää jossakin toisessa todellisuudessa kantamatta vastuuta enää mistään. Sellainen herättää raivon tunteita, vaikka ei voikaan syyttää sairastunutta.
Pystyin silti lukemaan tämän kirja menettämättä yöuniani. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön sanotaan olevan mielisairauksista vahvimmin periytyviä, ja olen sen faktan kanssa painiskellut, mutta toisaalta, se tulee jos on tullakseen. 

Helposti hullun ihmisen kaikki tekemiset laitetaan hulluuden piikkiin, mutta ei tarvitse olla hullu että ymmärtää Myrskyä. Minä ainakin tahtoisin välillä irrottaa otettani oravanpyörästä ja lähteä ensimmäisen vastaantulleen motskarijengiläisen matkaan. Tunnistin kirjasta monia tuttuja ajatuksia. 

Tykkäsin myös kirjan filosofisesta otteesta. Kaavoihin kangistumatonta pohdintaa ei ole koskaan liikaa. Kirja oli myös hauska, vähän tahattomalla tavalla. Mustakin huumori on parempi kuin ei huumoria lainkaan.

torstai 6. marraskuuta 2014

John Ajvide Lidqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Trillerien ja zombien ystäville.
Helleaalto aiheuttaa päänvaivaa Tukholmassa. Sähkölaitteet temppuilevat. Ja kas, kuolleet heräävät henkiin. Osa ryömii Romeron kunniaksi ihan haudastaan. Ei mikään uskottavin juonenkulku ruotsalaisen Ajvide Lindqvistin kirjassa Kuinka kuolleita käsitellään. Mutta uskottavaa se yhtä kaikki on. 

Otin tässä askeleen kauhurealismia kohti ensimmäistä kertaa, ja se tuntui aluksi vähän oudolta. Täytyi vähän rypistää kulmia. Aivan kuin olisin lukenut trilleriä tai rikosromaania, mutta yliluonnollisella mausteella. Ajattelin kädet puuskassa, että en tykkää ruotsalaisista kirjoista ja kaiken kruununa Ajviden kirjan pohjalta tehty elokuvasovitus Ystävät hämärän jälkeen oli minusta laimea elokuva.

Sainpas syödä sanani. Ekat sata sivua meni lujaa, ja vaikka siitä vähän vauhti hidastui, niin vielä lopussakin heilui korvat tuulessa. Mukava matka. Sivut eivät tuntuneet raskailta laisinkaan. Kun nyt sanon että kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarkoitan juuri sitä. Mitään historiaan jääviä kaunokirjallisia temppuja ei tullut vastaan. Asiat on kuten on, mutta onhan ne tosi jännästi.

Pisteitä ja papukaijamerkkejä jakaisin siitä, että Ajvide osaa pitää tarinan niin hyvin kasassa, että neljälle sadalle sivulle ei mahdu kuin muutaman päivän tapahtumat, eikä silti tule yhtään sellainen olo että nyt jaaritellaan. 

Kuolleet ehkä pääsevät ihmisten ajatuksiin tässä kirjassa, mutta mikäs temppu se nyt on, kun Ajvide itse osaa maalata eri ikäisten ihmisten ajatuksia maailmasta tehden sen uskottavasti. Nuoruuden kipeän kapinan ilmenemismuodoista hypätään kristillisen eläkeläisrouvan hurjaan seikkailuun. Kaiken huipuksi tehdään niistä vielä ystäviä. Mahtavaa.

Ihmiset reagoivat, kuten uskoisin heidän reagoivan. Media taas reagoi kuten aina nykyään, mässäilevästi. Yhteiskunnan reaktio on myös hyvin tätäpäivää. (Huomasinpa pientä yhteiskuntakritiikkiä...Mutta länsimaisesta yhteiskunnasta ei oikein voi kertoa edes realistisesti ilman että se kuulostaa kritiikiltä.)

Vaikka media mässää, kirja ei. Se tarjoaa näkemyksiä. Joillekin kuolleiden herääminen tarkoittaa tietysti sitä, että kyseessä on maailmanlopun enne. Se on jokaiselle jotakin, sillä kuolema koskettaa meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin. Zombit jaksavat kiinnostaa, ovat oikein sitä kuuminta hottia nyt. Minua kiinnostaa tieteellinen näkökulma. Miten voi olla elossa, jos ei ole elossa? Onko kuolleista heränneillä tietoisuutta? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Mikä on sielu? Näitä tässä on jankattu vuosituhansia. Entä jos me tiedettäisiin, mitä on tarjolla? Kuinka ihmisten suhtautuminen kuolemaan muuttuisi?

Ajatus ikuisesta elämästä maanpäällä on itse asiassa kammottava. Olla nyt täällä, aina.

Kiitän Ajvidea suositelleita, minä viihdyin. Ihanaa, että kirja oli hyvä, vaikka zombit olivat mitä olivat. Valitettavasti kirja ei vain näytä houkuttelevalta. Ei edes siltä miltä pitäisi. Kirja on realistinen, kansi epärealistinen. Eihän sydän edes näytä tuolta oikeasti. Kuten olen aiemmin maininnut, valitsen (turhamainen kun olen) usein kirjan kannen ja muutaman takakansiheiton jälkeen. Varmasti monta hyvää tarinaa jäänyt siksi lukematta.

Harmi. Tehkää parempia kansia.